Hollanninpaimenkoira historiasta nykypäivään

Hollanninpaimenkoira polveutuu nykyisen Hollannin ja Belgian alueella pidetyistä paimentyyppisistä käyttökoirista, joita voi kollektiivisesti kutsua nimellä brabantinpaimenkoira. Nämä keskikokoiset koirat toimivat paimenen sekä maatilan muiden töiden apuna, pihavahteina ja virkakoirina. Niiden tuli selvitä vähälläkin ravinnolla silti väsymättömästi työskennellen. Paimenkoirat pitivät tilan lampaat oikealla laitumella, vartioivat kotiväen omaisuutta ja jäljittivät rikollisia.

Kenneltoiminnan lähdettyä 1800-luvun lopussa tohinalla eteenpäin näiden käyttökoirien monimuotoinen populaatio lohkottiin alueittain hollannin- ja belgianpaimenkoiran eri muunnoksiksi sekä bouviereiksi, ja lisäksi niillä on osansa myös mm. saksanpaimenkoiran sekä joidenkin ranskalaisten paimenkoirarotujen perimässä. Tästä alkoi myös rotujärjestöjen aika: ensimmäinen, vielä nykypäivänäkin toimiva NHC (Nederlandse Herdershonden Club) perustettiin 1898. Rajan takana belgialaisilla oli tuolloin jo oma yhdistyksensä ja rotumääritelmänsä. Myös hollantilaisille paimenille määriteltiin omat ulkonäkökriteerit samalla kun näyttelyiden suosio lähti hurjaan nousuun.

Alankomaisten paimenkoirien käyttöominaisuuksia vaalivat olivat tyytymättömiä alati kiristyviin ulkomuodollisiin rajoituksiin, ja Hollantiin perustettiin käyttökoirien yhdistys KNPV (Koninklijke Nederlandse Politiehond Vereniging) vuonna 1907. Yhdistyksen tavoitteena oli ylläpitää ja kehittää poliisikoirien ja niiden ohjaajien koulutusta Hollannissa. Jalostuksessa käytettiin pääasiassa belgialaisia ja hollantilaisia paimenkoiria, mutta käytännössä rajoituksia ei ollut.

Ohessa kuvat 1890-luvun hollantilaisesta (yllä) ja belgialaisesta paimenkoirasta (alla): eroja ei vielä juurikaan ollut, ja koiria risteytettiin vielä vapaasti keskenään. Kun hollantilaiselle paimenelle määrättiin raidat, moni muuten hyvä koira jouduttiin rekisteröimään belgiapaimenkoirien kantakirjaan. Koska KNPV-harrastajat eivät rekisteröineet koiriaan kummankaan maan rotujärjestön kautta, he pystyivät jatkamaan kuten ennenkin ilman huolta ulkomuodollisista rajoituksista.

Valitettavasti tämä 1900-luvun alussa alkanut jakautuminen johti lopulta siihen, että KNPV-paimenet jäivät kokonaan FCI-rekisterin ulkopuolelle. Oli muodostunut kaksi eri kantaa: FCI:n hyväksymä hollanninpaimenkoira, juuri halutun näköinen ja oloinen, sekä virkakäyttöön jalostettu x-hollanninpaimenkoira heterogeenisemmällä ulkomuodolla. Näistä toinen populaatio luetaan nykypäivänä sekarotuiseksi, mutta mielipidekysymykseksi jää kumpi – jos kumpikaan – näistä rodun nykymuodoista on “oikein”.

Siinä missä kahdella muulla muunnoksella oli rodun alkuaikoina Hollannissa vankka harrastajakunta, pitkäkarva pääsi ainakin rekisteröintien valossa kuolemaan sukupuuttoon. 1930-luvulla aikaisemmin saksanpaimenkoiria kasvattanut eläinlääkäri v.d. Akker (kennel Eigen Land = “oman maan”) kiinnostui muunnoksesta ja päätti herättää sen henkiin. Hän aloitti käytännössä tyhjästä, hankkien uuden pitkäkarvan kantakoiriksi Brabantin alueen alkuperäisiä, pitkäkarvaisia paimen- ja vartiokoiria joita “näyttelyjalostus ei ollut vielä pilannut”, kohtalo jonka paljon suositumpi lyhytkarvainen muunnos oli hänen mielestään jo kohdannut.

Dr. v.d. Akkerilla oli hyvin voimakas mielikuva siitä, millainen aito ja oikea hollanninpaimenkoira tuli olla sekä luonteeltaan että ulkonäöltään, ja lisäksi saatavilla hyvin vähän jalostuskoiria, joten pitkäkarva päädyttiin saattamaan uuteen alkuun äärimmäisen voimakasta sisäsiitosta käyttäen. Kukaan ei varmaksi tiedä mitä hän tarkalleen ottaen teki ennen vuotta 1951, kun hän vihdoin toi ensimmäiset koiransa näytille.

Nykytiedon mukaan alkuperäisiä kantakoiria oli kuusi:

Kantakoirien kapean määrän valossa ei liene yllätys, että pitkäkarvainen muunnos oli hyvin nopeasti, niinkin aikaisin kuin 60-luvulla jo suurissa vaikeuksissa; nartut tiinehtyivät huonosti ja pentukuolleisuus oli suurta. Alku oli jalostuksellisesti ollut niin ahdas, että kasvattajien voimavarat suunnattiin nyt toisen sukupuuton välttämiseen.

Koska tuohon mennessä maatiaiskannan viimeisetkin rippeet olivat jo saavuttamattomissa, vuosina 1966 ja 1967 päätettiin tehdä parantava liike lyhytkarvaisen muunnoksen suuntaan: pitkäkarvainen yksilö risteytettiin kerran lyhytkarvaisen uroksen, ja kerran lyhytkarvaisen nartun kanssa. Tällä elvytyksellä päästiin taas parikymmentä vuotta eteenpäin, kunnes sukusiitos ja sen mukanaan tuomat ongelmat olivat jälleen nousseet entisiin lukemiinsa. Kasvattajia oli edelleen vain muutama kerrallaan ja kannan pitäminen lukumäärältään elinkelpoisena näyttäytyi jatkuvana suurena haasteena.

1984 toi mukanaan muunnoksen historiassa tähän mennessä kenties kiistanalaisimman risteytyksen, kun pitkään rodun hyväksi työskennelleen rouva Bakkes-Verslootin Arvensis’ -kenneliin syntyi kaksi pentuetta yhdistelmästä belgianpaimenkoira tervueren x pitkäkarvainen hollanninpaimenkoira – hollanninpaimenkoiranartut olivat emä ja tytär. Hänen sanotaan olleen samaa mieltä Dr. v.d. Akkerin kanssa siitä, että sen ajan lyhytkarvat eivät olleet oikea suunta pitkäkarvaiselle muunnokselle.

Näistä tervuerenristeytyksistä syntyneet “F-linjaiset” koirat kuitenkin kantoivat vuosikymmenten ajan mukanaan ennakkoluuloja epätyypillisistä luonteista ja ulkonäöstä, joten täyttä hyötyä niistä ei jalostuskäytössä saatu ja geenipooli pääsi paikoin kapenemaan entisestään. Niiltä osin kun tätä tervuerenverta uskallettiin käyttää, on se tuonut positiivisen suunnan muunnoksen geneettiseen variaatioon. Nyt kun viimeisetkin erikoisrekisteröidyt sukupolvet ovat syntyneet, on se vihdoin pysyvä ja hyväksytty osa pitkäkarvaisen muunnoksen taustaa.

Edellä mainittujen risteytysten lisäksi pitkäkarvainen hollanninpaimenkoira on saanut uutta verta parista muustakin lähteestä. Esimerkiksi muutamassa maassa on mahdollisuus rotuunottaa ulkoasultaan hyväksyttäviä paimenkoiria pitkäkarvaisiksi hollanninpaimenkoiriksi. Roturisteytyslupien ollessa vielä nykypäivänäkin kiven alla, on jälkimmäinen vaihtoehto luonnollisesti johtanut käytäntöön, jossa kasvattajat tekevät roturisteytyksiä belgianpaimenkoiriin ja rekisteröivät jälkeläiset sitten 1. polven pitkäkarvaisina hollanninpaimenkoirina. Tilanne on valitettava, sillä näin tehtynä jälkeläisten sukutaulussa olevat pitkäkarvaiset hollanninpaimenkoirat eivät siellä näy, ja riski tahattomaan sisäsiitokseen tulevissa polvissa kasvaa. Myös suoraan KNPV-linjoista on tehty muutama rotuunotto.

Ennen vuotta 1993 lk-pentueisiin ei tiettävästi ollut syntynyt pitkäkarvoja sitten rodun historian alkuhämärän, mutta nykypäivänä niitä syntyy säännöllisesti kaikkialla maailmassa pentueisiin joissa on taustalla x-hollanninpaimenkoiria (ulkoasultaan pitkäkarvaisia pentuja syntyy KNPV-linjoissa silloin tällöin). Luonnollisesti tämä on tuonut mukanaan ennakkoluuloja virallisten sukutaulujen tarkkuutta kohtaan, mutta tästä samasta syystä ko. koirat kuitenkin useimmiten tuovat enemmän geneettistä variaatiota kuin risteytykset “puhtaisiin” lyhytkarvoihin. Kyseessä on jälleen jalostuksellinen kaksiteräinen miekka, joka jakaa mielipiteet.

Tällä hetkellä pitkäkarvainen muunnos elää murroksessa. Uusia vaihtoehtoja jalostukseen tuovat etenkin lk-vanhemmista syntyneet pitkäkarvat sekä tällä hetkellä aiempaa positiivisempi suhtautuminen muunnosristeytyksiin. Tämä voi kuitenkin tuoda haasteita koiramateriaalin luonteiden muuttuessa erilaisten, ei välttämättä aina laadukkaiden tai pitkäkarvoille yhteensopivien lyhytkarvasukujen ominaisuuksien yleistyessä hallitsemattomasti; varsinainen jalostusvalinta on vieläkin hyvin rajallista, ja näiden koirien mukana kantaan voi tulla epätoivottujakin piirteitä. Samaan aikaan uuden ns. epäilyttävän geenimateriaalin välttely johtaa “puhtaan” pitkäkarvan jatkuvaan degeneroitumiseen myös luonteiden saralla, joten tällä hetkellä on ymmärrettävää ottaa sitä mitä on saatavilla.

Hyvänä asiana voi todeta sen, että vuoden 2014 jälkeen pitkäkarvaisen hollanninpaimenkoiran sukusiitosprosentti on lähtenyt laskuun, ja on kymmenessä vuodessa tullut n. 10 prosenttiyksikköä alaspäin. Myös rodun suosio on lähtenyt viime vuosina nousuun, eli kaiken kaikkiaan näkymät ovat tällä hetkellä hyvät tälle pitkään paikastaan taistelleelle muunnokselle.

Pitkäkarvojen geneettinen variaatio ei kuitenkaan ole ylläpidettävissä nykyisellä materiaalilla, joten tällä hetkellä tärkeintä olisi löytää mahdollisimman monta laadukasta uuden materiaalin lähdettä risteytysten, rotuunottojen ja lk-pentueisiin syntyneiden pitkäkarvojen kautta. Muunnoksen historia on opettanut meille sen, että mikäli varsinaista jalostusta millään osa-alueella halutaan harjoittaa, on elvyttävää materiaalia saatava jo kauan ennen kuin ongelmat nostavat päätään. Muussa tapauksessa rotu tulee ilman kasvattajien omaa valintaa muokkautumaan harvojen saatavissa olevien yksilöiden ja niiden kantamien ominaisuuksien suuntaiseksi. Etenkin uusien kantakoirien (= ei lainkaan sukua pitkäkarvaiselle muunnokselle) tai niitä vastaavien yksilöiden löytäminen olisi tärkeää ja yhdessä muiden keinojen kanssa auttaisi muunnostamme ylläpitämään nykyistä selvästi korkeamman geneettisen vaihtelun vuosikymmeniä tulevaisuuteen.