Hollanninpaimenkoira FAQ

Vaikka vastaus yllättävän tavalliseen luuloon, “holsku jalostettiin belgeistä” onkin tiukka päänpudistus ja ehkä jopa kyllästyneen syvä huokaus, ei näiden kahden rodun läheistä sukulaisuussuhdetta voi millään tasolla kieltää.

Jos rotukysymykseen halutaan antaa pilkuntarkka vastaus, on tavanomaisen pitkäkarvaholskun sukutaulussa n. 70-75% pitkäkarvojen kantakoiria, 20-25% lyhytkarvojen kantakoiria, 2% saksanpaimenkoiraa ja loput belgianpaimenkoiran eri muunnoksia (niiden kantakoiria). Osingot kertovat rodun historiassa tehdyistä risteytyksistä muihin kantoihin, ja siitä kuinka laajalle nämä risteytykset ovat levinneet sukutauluissa. Esimerkiksi saksanpaimenkoiran osuudet tulevat pitkäkarvaan lyhytkarvakannan takaa 1910-luvulta, eikä pitkäkarvaan ole koskaan suoraan risteytetty saksanpaimenkoiraa.

Lyhytkarvaholskujen taustalta puuttuvat suuret pitkäkarvaprosentit, mutta niillä on mukana enemmän malinoisverta ja esimerkiksi ns. käyttölinjaisen lyhytkarvan sukutaulussa “puhtaiden” lyhytkarvojen osuutta voi olla vaikkapa vain 25-50%, KNPV-paimenia ja belgianpaimenkoira malinoisia samat 25-50%, saksanpaimenta pari prosenttia ja loput belgianpaimenkoirien muita muunnoksia. Perinteisemmän lyhytkarvan sukutaulusta löytyy lyhytkarvaisten kantakoirien lisäksi saksanpaimenkoiraa n. 5% ja toiset 5% belgian- ja hollanninpaimenkoirien eri muunnoksia. Yksinkertaistettuna voisi sanoa, että ns. puhtaassa lyhytkarvassa on hieman enemmän saksanpaimenkoiraa, käyttölinjaisessa hieman enemmän malinoisia. Variaatiota pitkäkarvoihin verrattuna löytyy huomattavasti enemmän niin geneettisessä kokoonpanossa kuin kannan ulkoasussakin.

Karkeakarvainen hollanninpaimenkoira on kautta historiansa liki sataprosenttisesti risteytymätön, ja muutosta tilanteeseen on tullut vasta nyt aivan viime sukupolvissa. Risteytyksissä lyhytkarvaiseen hollanninpaimenkoiraan mukaan tulee luonnollisesti jäämiä samoista roduista kuin lyhytkarvapuolellakin näkee.

Vastaus kysymykseen: Hollanninpaimenkoiraa, belgianpaimenkoiraa ja saksanpaimenkoiraa.

Suomessa hollanninpaimenkoiria rekisteröidään vuosittain alle 100, joista noin kymmenys on tuonteja. Lyhyt- ja pitkäkarvainen muunnos edustaa liki aina yli 80% kaikista rekisteröinneistä keskenään tasaisesti jakautuneena. Karkeakarvoja rekisteröidään vaihtelevasti, mutta aina kuitenkin hyvin vähän. Suurpiirteisesti rekisteröintien & keskimääräisten kuolinikien avulla voisi arvioida, että Suomessa on tällä hetkellä noin 800 hollanninpaimenkoiraa. Maamme sadan suosituimman koirarodun joukkoon hollanninpaimenkoirilla ei perinteisesti ole ollut mitään asiaa.

Maailmanlaajuisellakin tasolla hollanninpaimenkoira on harvinainen, ja Suomi on itse asiassa Hollannin rinnalla maailman aktiivisimpia karkea- ja pitkäkarvaisten muunnosten kasvattajia. Jälleen suurpiirteisesti voisi heittää Hollannissa olevan elossa noin 1300 lyhytkarvaa, 300 pitkäkarvaa ja 260 karkeakarvaa.

Myös muualla maailmassa lyhytkarva on valtavasti suositumpi kuin kaksi muuta muunnosta, joita ei joissain maissa tunneta lainkaan. Esimerkiksi Ranskassa on hyvinkin suurilukuinen (pentueita yli sadan kennelnimen alla) pääasiassa Ring-urheilussa suosittu lyhytkarvakanta, mutta vain muutama pitkäkarvakasvattaja ja joitakin yksittäisiä karkeakarvoja. Muita aktiivisia lyhytkarvamaita ovat mm. Saksa ja Ruotsi, joista etenkin jälkimmäisessä jalostus keskittyy yksinomaan käyttöpainotteisiin koiriin. Myös USA:ssa on todella paljon lyhytkarvoja, mutta vain pieni osa näistä koirista on FCI- tai siihen rinnastettavassa rekisterissä ja siten niiden määriä on hankala, ja ehkä turhakin yrittää arvioida.

Vastaus kysymykseen: Suomessa harvinainen, ja maailmanlaajuisesti vielä harvinaisempi.

Holskun kuvaillaan usein olevan belgin vaatimattomampi, lunkimpi serkku, jonka luonteen heikkoudet ovat kuitenkin hyvin samantyyppisiä kuin serkkurodullaan. Luonnetestien valossa (lähde: Lemmikkipalstojen tulospörssin rotuprofiilit) pitkäkarvat muistuttavat eniten belgianpaimenkoirien “tukkamuunnoksia” ja lyhytkarvat malinoisia. Belgianpaimenkoiriin verrattuna holskut ovat jonkin verran vähemmän teräviä, selvästi matalatemperamenttisempia ja varustettu matalammalla puolustus- ja taistelutahdolla. Pitkäkarvat ovat vähemmän pehmeitä kuin pitkätukkabelgit, ja lyhytkarvat ovat vähemmän sosiaalisia kuin malit. Nämä erot selittävät miksi holsku soveltuu paremmin myös pelkäksi seurakoiraksi; tyypillisesti holskussa on belgiä jonkin verran “vähemmän kaikkea”, vaikka molemmat aktiivisia, huolellisen kasvatuksen vaativia rotuja ovatkin.

Myös ulkoisesti hollanninpaimenkoirat ovat serkkujaan vaatimattomampia ja fyysisesti vielä hyvin lähellä alkuperäistä paimenkoiratyyppiä. Etenkin ns. näyttölinjaiset belgit eroavat holskuista huomattavasti. Holsku on useimmiten keskimäärin pidempirunkoisempi, matalaryhtisempi koira jolla on rungonmyötäinen, liioittelematon turkki ja sopusuhtainen pää; sen kuono ja kallo ovat samanpituiset, sillä on selkeä otsapenger ja hiukan leveämmälle asettuneet korvat kuin belgianpaimenkoirilla. Kooltaan ihanneholsku on muutaman sentin belgiä matalampi. Kaiken kaikkiaan se ei ole lainkaan niin viimeistellyn vaikutelman antava ilmestys kuin ryhdikäs, näyttävä, paljon ulkomuotojalostusta historiansa varrella nähnyt belgianpaimenkoira.

Edellisestä huolimatta on todettava, että on olemassa myös voimakkaasti käyttöpuolta edustavia lyhytkarvaisia hollanninpaimenkoiria joilla ei juurikaan ole muuta eroa käyttölinjaisen malinoisin kanssa kuin raidat. Tämä johtuu siitä, että molempien rotujen historia kietoutuu tiukasti yhteen KNPV-linjaisten, ns. x-malien ja -holskujen kanssa, joita on käytetty kumpaankin rotuun niiden käyttöominaisuuksien säilyttämiseksi. Käyttölinjaisuuden “määrävät” rekisteripaperin sijaan koiran todelliset verilinjat, joiden tiedot saattavat olla hallussa vain pentueen kasvattajalla, jos edes hänellä. Tämä valitettava tosiasia on tällä hetkellä rotumme jalostuksen ja pennun hankkimisen suurimpia haasteita, joten koiriin henkilökohtaisesti tutustuminen nousee entistä enemmän avainasemaan.

Vastaus kysymykseen: Raidat 😉 (eikun oikeasti paljonkin, lue nyt vaan tuo ylläoleva teksti!)

Hollanninpaimenkoirien kolmesta karvamuunnoksesta lyhytkarva on heterogeenisin, ja siitä on toistuvasti haettu uutta verta pitkäkarvaisen muunnoksen ylläpitoon. Sen sijaan karkeakarvaista muunnosta on jalostettu omana, täysin erillisenä populaationaan noin sadan vuoden ajan, ja vasta aivan viime aikoina on saatu mahdollisuus uuteen materiaaliin risteytysten muodossa. Geneettiseltä terveydeltään parhaimmalla tolalla on siis monimuotoinen lyhytkarva, siinä missä pitkä- ja karkeakarvaiset muunnokset kärsivät useammin pienille populaatioille tyypillisistä ongelmista, mutta ovat samalla koko kannan laajuudelta yhdenmukaisempia – luonteissa, ulkonäössä ja terveydessä näkee vähemmän variaatiota – kuin lyhytkarvainen muunnos.

Yleistäviä näkemyksiä muunnosten eroista liikkuu paljon; usein sanotaan pitkäkarvan olevan rauhallisin ja herkin, lyhytkarvan terävin ja vietikkäin, ja karkeakarvaisen huumorintajuisin, omalaatuinen muunnos. Näissä yleistyksissä on perää, mutta joskus todelliset erot voivat olla suurempia muunnoksen sisällä kuin niiden välillä – turkin alla on aina hollanninpaimenkoira. Mitä enemmän yksilöllä on risteytystaustaa muissa muunnoksissa, sitä voimakkaammin tämä pätee. Ei voi tarpeeksi painottaa sitä, että rodun luonneominaisuuksissa on nähtävissä valtavasti variaatiota, ja tässä variaatiossa turkin tyyppi merkitsee hyvin vähän.

Luonnetestit ja MH-kuvaukset kertovat lyhytkarvaisella olevan muunnoksista huomattavasti korkein terävyys ja puolustushalu, sekä toimintakyky tai rohkeus ja leikkihalu. Pitkäkarvalla on selvästi matalin temperamentti ja yhdessä karkeakarvojen kanssa ne osoittavat testeissä vähiten aggressiivisia reaktioita. Karkeakarvoilla on matalimmat toimintakyky, hermorakenne ja ne ovat muita muunnoksia pehmeämpiä, mutta niilllä on paras laukauksensietokyky ja vähiten hylättyjä testejä. Selvästi eniten ääniherkkyyttä on pitkäkarvaisella muunnoksella. Ihmissosiaalisuuden osalta muunnokset ovat hyvin samankaltaisia, vaikka testien ulkopuolella eroja mm. käsitteltävyydessä löytyykin.

Tyypillisesti luonteiden erot näkyvät rodussa niin, että mitä enemmän lisätään voimakkaita luonteenpiirteitä, sitä enemmän tarvitaan tasapainoa ja hyviä hermoja pitämään paketti kasassa. Tämä pätee jokaiseen muunnokseen, vaikka lyhytkarvoissa eniten käyttöominaisuuksien eroja löytyykin – voimakasluonteinen koira tarvitsee omistajaltaan enemmän töitä, etenkin jos sillä on puutteita hermorakenteessa. Sen sijaan esimerkiksi pitkäkarvapuolella moni kasvattaja suosii vähäviettisempää koiraa, joka pärjää arjessa heikommallakin hermorakenteella sen muiden luonteenpiirteiden tuottamatta ylitsepääsemättömiä ongelmia.

Vastaus kysymykseen: Erot geneettisessä monimuotoisuudessa ja luonneominaisuuksissa.

Yleisimpiä hollanninpaimenkoiria vaivaavia terveysongelmia ovat erilaiset luustoviat. Kyynärvika on vielä kohtuullisen harvinainen, mutta lonkissa ja selissä on useammin sanomista. Lisäksi sisäsiittoisemmissa muunnoksissa voi tavata useammin madaltuneen vastustuskyvyn tuomia autoimmuunisairauksia / tulehdusherkkyyttä ja mm. lisääntymisongelmia, mutta jossain määrin ne ovat mahdollisia kaikissa muunnoksissa ja suvuissa. Pääasiassa moniongelmaisen holskun saamiselle ei ole valtavan suurta riskiä, mutta jokainen suku kantaa alttiuksia sopivissa olosuhteissa puhkeaville sairauksille. Herkkävatsaisuudesta ja lievemmistä yliherkkyysoireiluista on hyvin vähän tietoa, mutta myös niitä esiintyy jonkin verran.

Noin puolet lyhyt- ja pitkäkarvaisista hollanninpaimenkoirista elää yli 10-vuotiaiksi. Aktiivisessa rodussa paljon koiria kuolee onnettomuuksien seurauksena, ja esim. pitkäkarvoista neljäsosa kuolee syöpäsairauksiin. Lyhytkarvoja lopetetaan huomattavan paljon käytösongelmien seurauksena.

• Luusto- ja nivelsairaudet
  • Lonkka– ja kyynärniveldysplasia
  • Muu luuston kasvuhäiriö; OCD, HOD, panosteiitti
  • Selkärangan rappeuma; spondylosis, välilevytyrät
  • Välimuotoinen lanne-ristinikama, Cauda equina -oireyhtymä
• Degeneratiivinen myelopatia
• SDCA (Spongy Degeneration with Cerebellar Ataxia)
• Autoimmuunisairaudet
  • Kilpirauhasen vajaatoiminta
  • Cushingin tauti, Addisonin tauti, diabetes
  • Immuunivälitteinen hemolyyttinen anemia IMHA
  • Allergiat
• Silmäsairaudet
  • Harmaakaihi, linssiluksaatio, pektinaattiligamenttidysplasia
  • Verkkokalvon synnynnäinen kehityshäiriö RD
  • Krooninen pinnallinen keratiitti (pannus, plasmooma)
  • Distichiasis, ektooppinen cilia
• Sydämen vajaatoiminta, kardiomyopatia
• Syöpäsairaudet
• Epilepsia
• Vatsalaukunkiertymä

Vastaus kysymykseen: Voisi aina olla parempikin, mutta ei mikään katastrofi. 9 vuotta.

Holskulla on miltei kaikki ovet auki harrastamiseen, poislukien suurin osa metsästyskategorian lajeista. Kaikilla muunnoksilla on palveluskoirakoe-oikeudet, ja lisäksi ne sopivat rakenteeltaan ja kooltaan moneen muuhunkin; tuloksia löytyy pelastuspuolelta, tokosta, agilitystä, mejästä, vepestä, valjakkohiihdosta, paimennuksesta… Vuoden 2020 alusta hollanninpaimenkoira on kuulunut FCI:n käyttökoirarotuihin, sitä ennen kotimaan määrittelemä käyttötarkoitus oli “paimen- ja seurakoira”. Koska em. määritelmän oikeellisuus on aina ollut kiistanalainen, on Hollannissa aina kasvatettu myös rinnakkaista, FCI:n ulkopuolelle jäänyttä ns. maatiaiskantaa pääasiassa virkakäyttöön. Näitä koiria kutsutaan KNPV- tai x-linjaisiksi, ja niitä löytyy kaikkien käyttöpainotteisten kasvattajien linjoista.

Valtava katsantoero kahta hyvin erilaista hollanninpaimenkoiraa rakastavan harrastajajoukon välillä on johtanut siihen, että käyttöominaisuuksissa nähdään nykypäivänä suurta variaatiota. Esimerkiksi perinteinen pitkäkarva ei nykyisessä muodossaan enää sovi pk-lajeissa kilpailemiseen, kun samaan aikaan lyhytkarvakannasta on mahdollista löytää toimivia koiria myös kaikkein vaativimpiin lajeihin ja tehtäviin. Vastapainona taas viimeksi mainitunlaista koiraa ei kannata pitää heti ensimmäisenä vaihtoehtona aktiiviseen paimennusharrastukseen, ja ensin mainittu tyyppi voi sopia hienosti vaikka mejään ja rallytokoon. Lisäksi nämä koiratyypit eivät ole rajoittuneet tiettyihin muunnoksiin, vaan eri muunnoksissa on tarjolla hyvinkin erilaisia koiria ja sukuja.

Ilmapiiri koiraharrastuksissa on hyvin kilpailuhenkinen ja tämä näkyy tiettyjen rotujen ja linjojen suosiona. Sana “käyttölinjainen” voi olla erinomainen myyntivaltti, mutta se ei ole tae hyvän, saati ostajalle sopivan koiran löytämisestä. Harrastamiseen sopivaa pentua kannattaa katsella suvusta, josta löytyy tuloksia samantyyppisistä lajeista kuin mistä itse on kiinnostunut. Ihanteellista olisi että sitä ensimmäistäkään harrastuskoiraa hakeva ei haksahtaisi ostamaan koiraa jonka suvussa on vain näyttelytuloksia – aivan liian monen uuden harrastajan innokkuus lopahtaa kun koira ei ollutkaan itselle sopiva eikä sen kanssa harrastaminen ollut mielekästä. Asiallinen kasvattaja osaa realistisesti arvioida mihin tehtäviin juuri hänen pentunsa todennäköisesti sopivat, ja miksi.

Kaikissa muunnoksissa on tarjolla myös pentuja, jotka sopivat aktiivisen ihmisen lemmikiksi ilman että omistajan tarvitsee kokea huonoa omaatuntoa harrastamattomuudestaan. Rodusta voi löytää itselleen hienon ja tehtäväänsä sopivan seuralaisen, lenkkikaverin ja vaikkapa näyttelykoiran, kun vain itse tietää omat tarpeensa ja valitsee kasvattajan ja pentueen niiden mukaan. Joskus oikeanlaista pentuetta joutuu odottamaan pitkäänkin, mutta käytännössä odottaminen kannattaa aina. Rodussa jossa variaatiota on näinkin paljon voi väärä pentuvalinta voi tuottaa suurtakin surua, ja saada aikaan turhaumaansa epätoivotuilla tavoilla purkavia, huonokäytöksisiä aikuisia koiria (ja ihmisiä!).

Vastaus kysymykseen: Ihan kaikenlaista. Oikein valittu pentu voi sopia myös aktiivisen koiraihmisen lemmikiksi.

Vaikka varsinaisia “pipipäitä” ei ehkä ole aivan niin valtavaa määrää kuin treenikentiltä välillä kuuluu, on selvää että hollanninpaimenkoira ei ole jokaiselle sopiva rotu ja monet törmäävät niiden kanssa yhteen jos toiseenkin haasteeseen. Kuten aina koiran kasvatuksessa, omistaja voi omilla valinnoillaan ja viitseliäisyydellään vaikuttaa lopputulokseen aivan valtavan paljon – eikä lopputuloskaan ole tosiasiassa lopullinen, sillä koira on kykenevä oppimaan uutta koko elämänsä ajan.

Holskua ei voi vain harvoin kasvattaa “siinä sivussa”. Yleensä peruskasvatukseen täytyy todella jaksaa panostaa koiran ensimmäisten elinvuosien aikana, ja joistain asioista joutuu varmasti keskustelemaan myöhemminkin. Ohjaajalta tarvitaan kykyä tarjota koiralle toivotut käytösmallit; holsku on itsenäinen koira joka tekee päätökset kärkkäästi itsekin.

Hollanninpaimenkoira on usein keskimääräistä terävämpi ja vilkkaampi koira, mallia “reagoi ensin ja ajattelee vasta sitten”. Rotu oli alkujaan sekä paimenen apulainen että kotitilan vahti, joten vielä tänäkin päivänä se on kestävä, sinnikäs ja huomaa aivan kaiken. Terävyyteen ts. aggressiokynnyksen olemassaoloon tai -olemattomuuteen ei voi koulutuksella vaikuttaa, mutta sen mahdollisesti tuottamiin ongelmiin ja tilanteisiin sen sijaan voi. Lisäksi mitä sosiaalisempi ja itsevarmempi koira on, sitä vähemmän sen sisäsyntyinen aggressiopotentiaali yleensä tuottaa ongelmia arjessa. Epävarmalle, hermostuneella ja terävälle koiralle maailma on täynnä vaaroja joille räksähdellä, mutta tasapainoisemman koiran kanssa aggressio voidaan valjastaa työ- ja harrastuskäyttöön.

Alttein ongelmakäytösten kehittymiselle on nuori holsku, jolla on valtavasti energiaa. Ilman ohjeistusta se voi oma-aloitteisesti ottaa vahdittavakseen miltei mitä tahansa itselleen tai laumalleen tärkeäksi kokemaansa, ja pelkkä lenkillä hihnassa vetäminen ja höyrypäänä pientareiden nuohoaminen voi muodostua tuskalliseksi rähjäämisongelmaksi lyhyessäkin ajassa. Tärkeässä asemassa holskun kasvatuksessa on tunnistaa että koiran on päästävä tyydyttämään viettejään. Jos esimerkiksi saalisviettiselle koiralle ei anna mitään luvallista jahdattavaa leikkimisen muodossa, on hyvin todennäköistä että se alkaa purkamaan saalisviettiään epätoivottaviin kohteisiin ja niiden jahtaamiseen. Kodissa jossa holsku ei pääse tyydyttämään viettejään tai sen päähänpistoihin ei puututa ajoissa, sen haitalliset käytökset voivat eskaloitua ja muodostua mielentilaksi, jota voi todellakin kutsua “hulluudeksi”.

On ilman muuta olemassa myös hollanninpaimenkoiria, joista ei huolellisimmallakaan kasvatuksella saa yhteiskuntakelpoista otusta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että suurimmalla osalla rodun edustajista on kaikki edellytykset järkeviksi, arjessa hienosti toimeentuleviksi koiriksi, kunhan ne saavat mustavalkoisen peruskasvatuksen ja paljon tekemistä etenkin ensimmäisinä vuosinaan. Holsku on sopeutuvainen koira, jonka voi aivan hyvin ottaa kerrostaloasuntoon, mutta joka viettää päivät täysin tyytyväisenä myös juoksutarhassa tai vapaana omistajan tiluksia vahtimassa. Myös tässä asiassa oikea pentu löytyy parhaimmalla todennäköisyydellä kasvattajalta, jonka koiranpito on lähellä omaa tyyliä ja jonka koirat elävät onnistuneesti samantyyppisissä olosuhteissa.

Vastaus kysymykseen: Hulluus on suhteellista!

Monelle tulee yllätyksenä että pitkäkarvainen hollanninpaimenkoira ei olekaan “turkkirotu”; ihannetilanteessa se ei tarvitse juuri sen enempää huoltoa kuin lyhytkarvakaan. Käytännössä pitkäkarvan turkki ei siis vaadi säännöllistä ylläpitoa, vaan sen hoitoon puututaan vain jos se on selvästi sen tarpeessa.

Joillakin yksilöillä muuta karvaa hienommat korvantaustahapsut voivat takkuuntua helpommin, ja saattavat silloin tällöin tarvita selvittelyä. Liukkailla lattioilla liikkuvalta pitkäkarvalta voi olla hyvä siistiä anturoidenvälikarvoja pari kertaa vuodessa. Sekä lyhyt- että pitkäkarvan turkki on karkea, likaa hylkivä, hajuton eikä juuri vaadi pesua, eikä sitä kannatakaan pestä esim. juuri näyttelyn alla. Pesun jälkeen turkin luonnollinen rasvatasapaino palautuu viikossa-parissa.

Nartuilla on tyypillisesti voimakas karvanlähtö kaksi kertaa vuodessa juoksukiertoa noudattaen. Kun karvanlähdön päätyttyä turkki alkaa taas kasvaa, voi juoksuja odottaa alkaviksi. Urokset vaihtavat karvaa enemmän asteittain ja pidempiä jaksoja pitkin vuotta, noudatellen narttuja uskollisemmin kesä- ja talvikarvoille tyypillisiä aikoja.

Myös lyhyt karva noudattaa näitä samoja sääntöjä, joskin sulkasato on ulospäin vähemmän rajun näköinen. Vaikka myös lyhytkarvalla kuuluu olla runsas pohjavilla, palelee se jonkin verran pitkäkarvaa helpommin.

Vastaus kysymykseen: Ei.

Holskun rodunomaiset piirteet saadaan esiin vapaasti, sen luonnollista seisontaa ja maltillista ryhtiä korostaen. Holskun tulisi seisoa kauniisti tasapaino kaikilla neljällä jalallaan, ilman ylimääräistä asettelua tai venyttelyä. Edestä käsin esitettäessäkin koiran tulisi katsoa rennosti eteen, ei ylös esittäjän kasvoihin; kun koira katsoo suoraan yläviistoon se näyttää lyhytrunkoisemmalta, pyöreäselkäisemmältä, ja sen paino on epätasaisesti jakautunut. Kestävä paimenkoiratyyppi on suorakaiteen muotoinen ja muodostuu sekä paikalla ollessa että liikkeessä yhdensuuntaisista linjoista.

Vastaus kysymykseen: Mahdollisimman vähällä puuttumisella.