Paljon on tapahtunut, ja paljon on ajatuksia jaettavana.

Kotirintamalla on rauhallista. Neljän koiran kanssa on rauhallista ja helppoa elää. Mies on tuonut esille toiveensa omasta koirasta Dexin pois nukkumisen jälkeen, joten jossain vaiheessa mietitään lisäystä, onko se sitten toinen pitkäkarvainen uros vai ehkä lyhytkarvainen, tai jopa narttu. Kaikki on avointa tällä hetkellä, mutta toisaalta Pip on vielä niin juniori ja kehittyy jatkuvasti, että mikään kiire ei ole. Olen alkanut kuvaamaan 2 s/päivä kuukausi”vlogeja”, vai miksi näitä nyt kutsuisi. Ne tulevat meidän youtube-kanavalle tähän soittolistaan. Niistä näkee ehkä vähän sitä, että millaista on ihan tavallinen arki ja elämä useamman holskun kanssa.

Toukokuun kahtena ensimmäisenä viikonloppuna Messi x Pants -pentuja kävi luonnetestissä, ajeltiin ensin Jyväskylään ja sitten Kuopioon niitä katsomaan. Luonnetesteistä jäi paljon paremmat, joskin osin eri tavalla järjestäytyneet fiilikset kuin MH-kuvauksista viime syksynä. Kirjoitin niistä ja tästä pentueesta ylipäätään silloin tänne. Suurimpana ilonaiheena tietty ne Ruutin laukaukset. Periaatteessa uskoin koiraan täysin alusta loppuun saakka, mutta toisaalta sitä alkoi talven aikana kuvittelemaan jo kaikenlaista. Että pakkohan sen on kaikesta oikeassa elämässä hankitusta tiedosta huolimatta olla paukkuarka, kun “auktoriteetti” niin sanoo. No, laukausvarma arvosana tuli Ruutille, mutta myös molemmille siskoille, eli se siitä sitten. Ehkä tämä on taas muistutus siitä, kuinka varovasti painoarvoa kaikille näille testeille ja arvosteluille kannattaa laittaa.

Kasvatuksen aloittaessani olin voimakkaasti luonnetestausta vastaan. Koin tuolloin että holskupiireissä oli vallalla ajatusmaailma jossa koiran arvon ja tason määritti ennemmin sen luonnetestitulos kuin sen todelliset ominaisuudet. Luonnetestin läpäissyt koira oli jalostuskoira, oli se todellisuudessa kuinka katastrofi tahansa, ja osa-alueet sekä loppupistemäärä sivuuttivat omistajan “käyttäjäkokemuksen”. Tämä omaakin elämää läheltä liipannut asetelma aiheutti sen, että päätin olla se vastarannan kiiski joka ei luonnetestaa koiriaan, vaan sen sijaan osaa kuvailla niiden luonnetta Ihan Itse ilman väkisin regurgitoituja luonnetestitermejä. Samalla testaamattomuudella halusin ns. pakottaa pennunkyselijätkin kysymään koiran luonteesta kasvattajalta itseltään, eikä olettamaan siitä jotain testituloksen perusteella. No, tämä vähän liiankin mustavalkoinen asenne on ajan mittaan lieventynyt paljon. Osittain siihen vaikutti oma aikuistuminen, osittain se että asenteet ovat holskupiireissäkin yleisellä tasolla pikkuhiljaa muuttuneet, vaihtoehtoinen testausmenetelmä on olemassa ja koen saaneeni hyödyllistä lisätietoa kasvateistani myös luonnetestien kautta. Ajan mittaan olen alkanut pitämään luonnetestiä ihan ok juttuna, vaikka siihen liittyy vieläkin runsaasti varauksia enkä vieläkään mielelläni kuvaile koiria suoraan luonnetestitermein.

Vaikka Messi x Pants -pentujen kohdalla mielestäni juuri luonnetestitulokset antavat paremmin kuvaa niiden eroista kuin MH-kuvaustulokset, olen silti yleisellä tasolla sitä mieltä että MH-kuvaus on jalostuksen kannalta sellaisenaan arvokkaampi juttu, ei vähiten siksi että se on standardisoitu paremmin ja on täten vastustuskykyisempi ympäristön (tuomarit, testipaikka, iän mukana enemmän vaikuttavat kokemukset/opitut käytösmallit) vaikutuksille. Olen myös kasvattaja, joka laittaa valtavasti painoarvoa sille millaisia pentuni ovat ennen uusiin koteihin lähtemistä. Ainoastaan alle luovutusikäisistä pennuista voi olla vielä varma, että niiden väliset erot ovat suurimmalta osalta perimästä johtuvia. Tämän takia arvostan mahdollisimman nuorena tehtäviä testejä.

Kaikki kolme koiraa saivat hyväksytyn tuloksen, kaikki osa-alueet plussilla, ja kaikki laukausvarmoja. Enempää ei oikein voi uskaltaa edes pyytää. Lisäksi Ruutin +2 toimintakyky, sekä Ruutin ja Minan +3 taistelutahto ja sosiaalisuus ilahduttivat pisteriveissä. Molemmilla näillä koirilla on kuitenkin ihan hirveän korkea temperamentti. Tämä tekee niistä keskimääräistä haastavampia arjessa, sillä niiden huomio on joka paikassa yhtä aikaa. Positiivisena voi sanoa, että niillä on kuitenkin vielä myös kykyä keskittyä haasteita kohdatessa.  Ruutista ei taidettu kaivaa yhtään oikeaa pelkoreaktiota testissä, tytöistä eli Minasta ja Korusta ne saatiin esille selkeämmin haalarilla ja tynnyrillä, mutta kummallakaan ei jäänyt sellaista kuormaa joka olisi näkynyt enää seinässä tai ampumisessa. Koru taas sai kaikin puolin hillitymmän koiran osa-alueet, sillä pistemäärää taisi pudottaa eniten luoksepäästävyys joka jäi +2, kun ei enää alkuhaastattelun jälkeen jaksanut kiinnostua tuomareista. MH-kuvauksessa Koru sai näistä kolmesta korkeimmat sosiaalisuuspisteet, joten tämä on taas tälläistä, että yhtenä päivänä yhtä, toisena toista. 😀 Korun huomattavasti matalampi temperamentti näkyi myös tässä testissä, sillä ei ole tämän pentueen leimaavaa häsläystä lainkaan.

Kaiken kaikkiaan tässä pentueessa on erinomaisia palikoita, mutta samalla minulla on myös selvä kuva siitä mitä pitää lähteä parantamaan.  Pentueen tavoitteeksi olen kirjannut “mahdollisimman sosiaalinen, voimakkaammin käyttöpainotteinen pentue”, ja tähän voi todeta että näissä todellakin onnistuttiin. En halua kasvattaa ääriyksilöitä, ja siinä mielessä koen että tässä pentueessa on paikoin jo jotain liikaakin (pl. Koru). Toiset tykkäävät siitä että kaikkea on mieluummin liikaa kuin liian vähän, mutta ehkä itse hakisin tasapainon aavistuksen sieltä helpommalta puolelta.

Viimeisimpien luonnetestien jälkeen onnen huumassa päätin lakata jänistämästä Pipin röntgenkuvien kanssa. Olen aina ollut sitä mieltä että Pip on luonteeltaan niin nappiotus, että sen on pakko olla sairas. Tämä tunne on vahvistunut ajan mittaan, kun ensin sen siskolla todettiin leikkaushoitoa vaatinut OCD, ja sitten tämän vuoden alussa sen emältä löytyi toisesta olasta nivelrikkoa. Pipin kuvannut lekuri teki hyvät kuvat, mutta ei osannut sanoa olkanivelistä paikan päällä juuri mitään muuta kuin “ehkä täällä on jotain tai sitten ei”. Toinen nivelpinta oli täydellisen sileä, mutta sen alapuolella näkyi jotain hyvin pientä jonka olisi ehkä voinut kuvitella halkeamaksi. Toisessa olassa oli aavistus epätasaisuutta. Lääkärin sanoman perusteella olin vielä kotiin mennessä varovaisen toiveikas, mutta samalla kuitenkin aika varma siitä mitä olin juuri nähnyt. Tuloksia odotellessa katselin kuvia pari päivää, ja kun tulokset sitten vihdoin tulivat tiesin jo tasan tarkkaan mitä sieltä piti tullakin: lonkat, kyynärät ja selkä täydelliset, mutta olkanivelissä OC.

Itse olin kasvatustyöni alkualkoina siinä luulossa, että mikäli koira ei n. vuoden ikään mennessä oireile, eivät sen olat voi olla sairaat. Kirjoitan tästä tänne siltä varalta että joku muukin luulee näin. Koiralla voi olla OC vaikka sillä ei olisi irtopalaa tai ontumista, eikä sitä välttämättä tajuta vielä edes siinä vaiheessa kun koira sitten vaikka juuri myöhäisessä keski-iässä alkaa oireilemaan. Tuolloin ongelmat on vahingossa helppo laittaa jo iän ja kulumien piikkiin. Kaikkein harmittavin asia on rotupiireissä vallitseva hiljaisuus. OCD-ongelmista kerrotaan lähinnä niille, jotka ovat saman asian kanssa jo kamppailleet, ja hekään eivät saa kertoa muille sitä missä sairautta esiintyy ettei vain hyvien kasvattajien maine mene. Jopa OCD-leikattuja yksilöitä käytetään “jalostukseen”, sillä olathan eivät ole rodussa ongelma eikä niitä juurikaan kuvata (ainakaan virallisesti), joten mahdolliset vialliset yksilöt on helppo lakaista maton alle.

Sain tänään viestin ensimmäisen pentueensa kasvattaneelta henkilöltä, jonka kohdalle osui OCD heti kättelyssä. Se tunne, kun on luullut tutkituttaneensa ja minimoineensa riskit rodussa jossa ei juurikaan terveysongelmia pitäisi olla, ja sitten heti ensimmäisessä pentueessa tulee esille melkein pahin mahdollinen. Kun noviisille käy näin, siinä on usein vain kaksi vaihtoehtoa: hyvä, vastuullinen uusi kasvattaja lakkaa kasvattamisen heti lähtömetreillä, koska luulee olevansa huono ja ainoa joka kasvattaa sairaita koiria. Tai sitten hän kovettaa itsensä ja “suojelee mainettaan” liittymällä hiljaisiin riveihin, koska eihän kukaan ota pentua siltä ainoalta jonka kasvateissa on ongelmia. Tapahtui niin tai näin, lopputulos on rodulle negatiivinen. Hyvin harva pystyy noin tuoreeltaan valitsemaan sen kolmannen vaihtoehdon, jossa ongelmat tuodaan esille rehellisesti seurauksista huolimatta. Mutta jos meistä jo pidempään kasvattaneista pikkuhiljaa yhä suurempi osa näyttäisi mallia, että niinkin voi tehdä…? Jos olisimme tilivelvollisia oman julkisuuskuvan sijaan rodullemme, meillä olisi kaikilla enemmän voimaa ja vaihtoehtoja tehdä hyvää.

Pip on minulle aivan äärettömän tärkeä. Minulla on ollut holskuja kohta 20 vuotta, enkä ole koskaan omistanut tai tavannut tälläistä yksilöä. En voi käsittää kuinka onnekas olen, että tuo otus jäi pari vuotta sitten meille kotiin. Jos lopettaisin kasvattamisen tänään, voisin jäädä elämään onnellisena siitä että onnistuin tuottamaan ainakin yhden näin tasapainoisen yksilön. Niin kauan kuin se elää, voin näyttää sitä rodusta kiinnostuneille ja sanoa että tämä on tulevan pentueen tavoite, nyt peukut pystyyn että osutaan lähelle (vaikka jokainen pentue on erilainen ja vanhemmat mahdollisesti hyvinkin erilaiset, suunta ja lopputavoite on aina sama!). Mutta jotta en nyt tässä kuulostaisi täysin kajahtaneelta, niin ilman muuta myös Pipissä on vielä parannettavaa. Ja kunhan paketti on tasapainoinen, myös siitä hyvin erilainen luonne voi olla yhtä lähellä täydellistä. Tai lähempänä! Ominaisuuksien tasapaino koirassa ei itsessään ole mikään periytyvä ominaisuus, vaan kasvattaja joutuu aina itse arvioimaan mitä tarvitaan vähän lisää ja mitä vähän vähemmän. Ja sen jälkeen on onnistuttava valitsemaan sellaiset jalostusyksilöt joista näitä asioita saisi mahdollisimman varmasti tarvituissa suhteissa…

No, Pip jatkaa elämäänsä autuaan onnellisena mörködiagnoosistaan, joten niin jatkamme mekin. Omaksi lajiksi valittu peltojälki on jo valmiiksi kropalle hellä, joten harrastuksiakaan ei tarvitse rukata. Muutama päivä metsässä päätä tuulettamassa auttoi yli kaikesta muusta sakasta, ja jäljelle jäi kiitollisuus siitä että minulla on vieläkin se oma unelmakoirani, ja nyt kun tiedämme että ongelmia voi myöhemmin tulla, osaamme varautua niihin ja keskittyä niiden estämiseen kaikin voimin.

Postauksen ensimmäisessä kuvassa on sijoitustyttö Mina, ja tässä alla Koru, jolle toivotaan pentuetta loppuvuodelle. Urosvalinta julkaistaan ihan kohtapuoliin. 🙂