Kaksi vuotta on taas kulunut, ja tässä sitä vihdoin aloitellaan pentupäiväkirjaa numero 9! Viimeinen varsinainen kuulumispostaus tuli kirjoitettua myöhään viime syksynä, joten joutunen käyttämään kaiken tahdonvoimani siihen etten hairahda aiheesta.
Tämän pentuesuunnitelman toteutumiseen tarvittiin kaksi liikkuvaa osaa hetkeksi kohdalleen. Vaikka Minan toista jalostuskäyttökertaa oltiin vilautettu mahdollisena jo heti sen ensimmäisen pentueen lähdettyä maailmalle 2023, varsinaisen potkun persiilleni asian suhteen sain viime kesänä Pantsin kuoleman jälkeen. Siinä vaiheessa kakaroista alkoi jo näkymään jotakin, ja siinä vaiheessa nimenomaan tämän emälinjan jatkamisesta tuli itselle entistä tärkeämpi asia; vaikka maailmassa on varmasti helpompiakin koiria kuin Mina, tai Pants, niiden tietty vakavuus, luonteen lujuus ja arvokkuus on asia jota haluan nähdä kasvatustyössäni enemmän. Hollanninpaimenkoirissa on paljon nöyriä ja ohjaajapehmeitä koiria, ja vaikka semmoiset toki ovat kuulolla näitä “ihan itte” osaavia paremmin, jokin nimenomaan Minan ja Pantsin (ja tähän pitänee mainita vielä Minan veli Ruuti Sr.) omantunnonarvossa sävähdyttää sellaisella tasolla, jonne ei monen muun koiran kanssa usein päästä. Lisäksi tällä emälinjalla on kultaakin kalliimmat suvunjatkamistaidot astutuksesta pentujen hoitoon saakka; tämä on sellainen piirre jota en osaisi edes välttämättä arvostaa jos minulla olisi ollut vain yksi kantanarttu ja sen jälkeläiset. Kyllähän “kaikki” nartut pentunsa hoitavat, mutta toiset vain hoitavat ne vähän paremmin, vähän itsenäisemmin, ja vähän suuremmalla antaumuksella.
Toinen loppuun sumplittava asia oli tietenkin se urosvalinta. Sijoitusnarttuani Nevaa olimme yrittäneet astuttaa ruotsalaisella Léonilla kesästä 2023 saakka, ja epäonnistumisien jälkeen päädyimme vaihtamaan urosta. Ei siksi, että minulla olisi ollut epäilyksiä uroksen astumiskyvystä, vaan ihan siksi että tuo pojankloppi asuu suorastaan hornan kuusessa, enkä halunnut mennä sinne enää kolmatta kertaa samalla tavalla epämääräisesti ajoitettuna. Facebookissa Azuricoyotes Hollandse Herder -sivulla jo jaoinkin, että lopulta päätimme että emme yritä Nevaa enää minkään uroksen kanssa, mutta alkuvuodesta saimme kuitenkin jo päättää että käymme kauniissa Sollefteåssa kuitenkin vielä kolmannen kerran, tällä kertaa Minan kanssa. Léon on ollut jo niin pitkään uros, jonka olen halunnut lisätä kasvatustyöni palikoiksi, joten ei tullut kuuloonkaan että olisin luopunut ajatuksesta käyttää sitä kokonaan. Ja toisaalta päätymällä yhdistämään juuri nämä kaksi koiraa, sain kuin sainkin Minalle lopulta sen tyyppisen uroksen kuin alun alkaenkin halusin; vahvahermoisen, tasapainoisen, Minan käyttöominaisuuksia vastaavan yksilön, jonka olisin voinut helposti (helpommin) löytää lyhytkarvapuolelta, jos meidän muunnosten rekisteröinnit eivät tällä hetkellä olisi niin epämääräistä pellesirkusta ja/tai mikäli Minaa ei olisi alun alkaenkaan siirretty pitkäkarvaiseen muunnokseen.
Ei siis ollut välttämättä minkäänlaisena tavoitteena “hei nyt haluan yhdistää kaksi lyhytkarvavanhemmista syntynyttä pitkäkarvaa”, mutta tällä kertaa paras yhdistelmä tuli tälläisen taustan koirista. Yhdistelmä on myös selkeästi erilainen kuin Minan ensimmäinen, mikä on itselleni vain positiivinen asia: tapanani ei ole tahkota lisää sitä samaa, vaan jokaisella valinnalla haetaan jotain mitä ei ole vielä olemassa. Tässä en halua mitenkään vähätellä Minan ensimmäistä pentuetta tai siihen valittua urosta, mutta tuloksen tasaisuutta tavoitellessa olisi kuitenkin hyvin tärkeää yhdistää ominaisuuksiltaan mahdollisimman samanlaisia koiria. 2023 Ruuti x Mina -pentue on oikeastaan yllättävänkin tasainen ottaen huomioon sen, kuinka suuret erot mm. vanhempien viettiominaisuuksissa oli. Toisaalta taas sitten uskalsin ko. yhdistelmään lähteä ihan siksi, että Ruuti Jr. on laadultaan tasaisimmasta pentueestani ja tämän taustan olin toivonutkin pitävän luonteiden skaalan vähän kapeampana.
Koska melkein jo näpit syyhysivät lähteä kirjoittamaan kaiken maailman vanhoista pentueista ja niiden laadusta, niin käydään pikaisesti läpi astutusreissu! Mina antoi odottaa juoksuaan aivan todella pitkälle kevääseen, ja Ruotsiin lähdimme vasta toukokuun puolen välin jälkeen vaikka vaikka valmiudessa oltiin oltu jo maaliskuussa. Aikataulut näyttivät taas aika nihkeiltä, mallia “lähtö voi olla aikaisintaan torstaina, ja maanantaina pitää olla jo elämässä normaalia arkea”, mutta yritin olla siitä lannistumatta, olihan Mina ollut viime kerralla aivan jäätävä lortto ja luultavasti antaisi astua itsensä vaikka tärpit olisivat vasta joskus puolen vuoden päästä. 😀 Siinä maanantaina otimme pikaprogen, jonka tuomio oli että juoksu ei ollut vielä edes LH-piikissä, mutta kaiken huomioon ottaen päätettiin että mentävä se on oli mikä oli, jos astuttamaan meinaa. Ei auttanut jäädä odottelemaan, ja sitä paitsi nämä pikaproget eivät ole olleet mitään tieteen riemuvoittoja meidän kohdalla ennenkään.
Léon oli jälleen oma ihana itsensä, ja nyt lähemmäs 4-vuotiaana jo selvästi aikuinen, siinä missä ensimmäisellä tapaamisella olimme tapaamassa vielä selvästi junioria alle 2-vuotiasta. Nokka ei tuhissut kuin muutaman minuutin, kun koirat olivat jo nalkissa. Uusinta kahtena seuraavana päivänä, nalkit 16, 22 & 26 minuuttia. Parhaimmillaan taisi mennä 4 minuuttia siitä kun saavuimme vieraaseen pihaan, siihen että katsahdin kelloon koirien jo nojaillessa pylly pyllyä vasten. Ei siis yhtikäs mitään valittamista, ja Mina varmisti maineensa helppona saaliina. Yövyimme pienessä mökissä paikallisella leirintäalueella, ja vietimme aikaa kierrellen Sollefteån lähiympäristöä ihanassa säässä. Ja kyllä se pitää vielä tässäkin sanoa, kuinka hauskaa oli se – sellaisella aavistuksen surullisella tavalla – että paikallisen ICA Kvantumin kriittisten tuotteiden (pensasmustikat ja katkarapuleivät) sijainnit tunsi tällä reissulla jo paremmin kuin oman kaupungin Prismassa… Léonin kotikaupunki on oikeasti todella viihtyisä ja varmasti sopiva lomareissailuun, mutta kyllähän se hieman värittää fiilistä että sieltä on tultu useamman kerran tyhjin käsin kotiin.
Pentusuunnitelma ei ole ollut mitenkään salainen, ja kirjoitin reissusta omalle facebook-seinällenikin kotiutumisen jälkeen. Minusta on ajan mittaan vaan tullut niin pessimisti – “ei mistään kuitenkaan tule mitään” -tyylillä, että pentumainoskin tuli julkiseksi vasta viikko sitten, sen jälkeen kun Mina oli jo saapunut meille (“mitä jos jotain vielä tapahtuu juuri ennen kuin se tulee tänne”), ja tämän pentuepäiväkirjan aloitan vasta nyt kun Mina on jo olohuoneen sohvalla valtamerilaivana löhöilemässä. Silloin tällöin se käy pentulaatikossa joko makaamassa tai järjestelemässä rättejä/pyyhkeitä. Tänne tullessaan se selvästi muisti pentulaatikon ja sen paikan, ja yritti mennä sinne möyhyämään jo ennen kuin se oli kunnolla kasattu. Alun perin olin päättänyt, että en laita Minaa ollenkaan yhteen oman lauman kanssa ihan vaan että ei satu mitään, mutta Pip luonnollisesti täydellisenä betoniaivona hyppi jälleen kaikista porteista/esteistä yli tai sitten ihan vaan läpi, ja meni sitten mököttämään omaan boksiinsa portin väärällä puolella. Mina tuntui muistavan senkin, että tuolla otuksella ei montaa aivosolua – saati pahoja aikeita – ole, joten turha sille on edes sanoa mitään. Niinpä Pip ja Mina olivat alussa yhteinen ulkoilupari, ja muutaman päivän kuluessa Tikka ja Brimikin ovat kulkeneet sen kanssa iltapissillä. Tikalle on tehnyt todella hyvää se, että kotiin tuli nätisti portin takana pysyvä vieras koira joka ei sano sille mitään; se ei itse ääntele vieraille koirille, mutta oli tuossa keväällä selvästi ulkona epävarma sille rähjääviä koiria kohtaan (mutta nyt ei saa taas hairahtua kirjoittamaan niistä omista koirista, tarkoitukseni oli kirjoittaa Link + Tikka “mitä junioreille kuuluu” -postaus ennen pentuepäiväkirjan aloittamista, mutta se nyt sitten vaan taas jäi, katsellaan joku toinen kerta!). Mina ei ole koirasosiaalinen, mutta se on rehellinen koira: se osoittaa aina selkeästi mistä se pitää ja mistä ei, ja meidän omat hyvin “koiraa” puhuvina otuksina tulevat hyvin juttuun selkeästi kommunikoivan kaverin kanssa.
Tänään tuli sitten se 8 vko ensimmäisestä astutuksesta. Viime kerralla Mina pääsi sinne yhdeksään viikkoon, ja synnytti päivänä 64 ensimmäisestä astutuksesta, mutta veikkaan että silloin se oli ovuloinut vasta muutamia päiviä sen jälkeen kun se tuli meille. Tällä kertaa uskoisin ensimmäisen astutuksen sopineen aika hyvin yhteen ovulaation kanssa, joten oma veikkaukseni on että pennut syntyvät viimeistään torstaina. Määrästä en uskalla sanoa muuta kuin että odotan enempää kuin 6, sillä Mina on selvästi suurempi kuin viimeksi ja ero edelliseen tiineyteen näkyi jo suht’ varhain. En luota enää omiin arvauskykyihini lainkaan, mutta sanotaan nyt että 7-9!
Niin, ja… Kiinnostaako pentu? You see, olen ollut niin epäilevä sen suhteen, että mikään minun pentuesuunnitelmani koskaan taas voisi onnistua, että olen laiminlyönyt kirjeenvaihdon kiinnostuneiden kanssa jo ainakin vuoden verran. Ihmiset aina kirjoittavat “hei sinulla on tässä vaiheessa varmaan varauslistat täynnä”, mutta asia ei ole ollenkaan niin! En vaan kykene laittamaan energiaa kymmeniin pitkiin sähköposteihin/kk jos ei ole olemassa vasta kuin epämääräisiä suunnitelmia. Niinpä tällä hetkellä neuvotteluja ei todellakaan käydä kokonaisen pentueellisen kokoisen määrän ihmisiä kanssa, ja ylipäätään hyviä koteja käyttösukuisille holskuille ei ole koskaan liikaa.
Lyhyesti: mikäli seuraat tätä blogia ja Léon x Mina -pentu alkaa kiinnostaa, tule esittelemään itsesi!