Noniin, täällä sitä taas ollaan uuden synnytystarinan kanssa. Ennen kuin aloitin, lukaisin Minan ensimmäisen pentueen synnytyspostauksen kahden vuoden takaa. Enemmän eroja siihen tällä kertaa olikin kuin itse muistin, vaikka kaiken kaikkiaan koko homma menikin aivan yhtä hyvin.
Mina oli jo sunnuntaina hieman rauhattomampi kuin aikaisemmin, maha tuntui painavan sitä kovasti ja ulkona oli aivan liian kuuma olla pakollista pidempään. Aamupäivän nirsoilun jälkeen ruoka alkoi kuitenkin maittamaan illalla, ja uskalsin vielä yläkertaan nukkumaan ilman huolta siitä että aamulla vastassa olisi yllätyksiä. Maanantaina Mina sitten vietti liki koko päivän pentulaatikossa. Rakensin tälläkin kerralla “luolan” synnytystä varten, ja Mina viihtyi siellä kovin, järjestellen laatikon rättejä ja jopa vahtien niitä. Illalla jouduin oikein houkuttelemaan sen pihalle, ja vaikka se tuli, sen oli _ihan pakko_ ottaa yksi räteistä mukaan. Kuljettiin sitten iltapissit niin, että Mina kantoi rättiä, minä kannattelin rätin toista päätä, ja sisälle tullessa matami sukelsi takaisin pentulaatikkoon rätin kanssa. 😀 Siinä vaiheessa olin varma siitä, että ei se minnekään loppuviikkoon odota, vaan pennut tulevat 24h sisällä. Päätin siis jäädä sohvalle nukkumaan, mutta vaikka läähättelyä oli kovin ei yön aikana tapahtunut vielä mitään.
Aamulla sama meno jatkui: ei ruokaa mahaan, ja mahan tyhjennys niin ahkerasti kuin sai tiristettyä. Takaisin pentulaatikkoon läähättelemään. Kauheiden helteiden takia meillä on yläkerrassa ollut lämmöt päiväsaikaan yli 30 asteessa, joten oli haastetta siinä että Minalle saataisiin olohuoneeseen mahdollisimman rauhalliset olot ilman että joka oven takana olisi uteliaita neniä nuuskuttamassa. Hengasin koko aamupäivän Minan kanssa, ja yritin saada rauhallisempina hetkinä vähän lisää untakin, ja sitten vasta kun selkeästi näkyi ensimmäiset ponnistukset kutsuin kepon liittymään seuraan. Kahdestaanhan me Minan kanssa hoidettiin hommat viimeksikin, mutta toisaalta on kiva kun joku kirjaa ylös pentujen tiedot samalla kun itse istun pentulaatikossa.
Tosiaan, olin päättänyt tälläkin kerralla että katselisin vaan kauempaa enkä tunkisi Minan seuraan laatikkoon ollenkaan, mutta narttu itse päätti tällä kertaa toisin. Siinä vaiheessa kun se oli jo ponnistanut kunnolla hetken aikaa, se yhtäkkiä päätti että hänhän ei täällä laatikossa yksin ähellä, vaan joko hän tulee sohvalle viereen, tai sitten sinä ihmisakka tulet itse tänne laatikkoon. Menin sitten laatikkoon!
Ensimmäinen pentu syntyi iltapäivällä, ja siitä eteenpäin pari seuraavaa tunnin välein. Sitten kolme aika peräkanaa, ja sitten taas pari tunnin välein. Viime kerralla Mina alkoi omia pentujaan vasta useamman jälkeen, mutta tällä kertaa se oli heti sitä mieltä että nämähän ovat muuten hänen ja näitä ei tarvitse häneltä ottaa edes punnitsemisen ajaksi. Niinpä punnittiin edellinen aina silloin, kun Mina oli aktiivisesti syömässä jälkeisiä ja putsaamassa seuraavaa pentua. Muuten en nostellut pentuja lainkaan, ja annoin Minan hoitaa kaiken juuri niin itsenäisesti kuin se itse tahtoi. Niin monet napanuorat olen itse katkonut, pennut pyyhkeillä kuivannut, oikein napannut jopa kuivattavaksi jos emä ei heti itse ala nuolemaan. Vaikka emä itse periaatteessa olisi hommaan pystynyt, hätäinen ihminen on siellä helposti tunkemassa käsiä väliin ja tekemässä “kaiken” nartun puolesta. Niinpä jollain tavalla Minan yhteistyökumppanina oleminen on samalla yleisönä olemista: ei tarvitse kuin ihailla kuinka luonnostaan se hoitaa kaiken, kuinka nekin pennut jotka eivät heti kalvoista ulos tultuaan lähde juoksulle virkeävät heti kun emä tarjoaa sen ensimmäisen stimulaation – vaikka se tapahtuisikin vasta sen jälkeen kun oma perse on syöty puhtaaksi. 😀 Olen niin kiitollinen tälle nartulle siitä, että se on opettanut minut ottamaan pari askelta taaksepäin ja ihailemaan luontoäitiä toiminnassa. Ja kyllä, se murisee minulle! Jos yritän ottaa siltä pennun, se aivan varmasti kommentoi. Kaikki asiat eivät ehkä ole niin helppoja tiukasti pentujaan vahtivan emän kanssa, mutta toisaalta sitten ainakin Minan kohdalla vastapainoksi se antaa minulle luoton siihen, että pennut ovat parhaassa mahdollisessa hoidossa ilmankin minun hössötystä. Minassa näen parhaan mahdollisen, alkukantaisen emän, ja olen siitä niin ylpeä.
No mutta jos jatketaan. Seitsämän jälkeen oli syntynyt 4+4 pentua, ja se oli ollut sekä minun että miehen arvaus. Olin siis aivan tyytyväinen siihen, jos jäätäisiin tähän, vaikka ilmaista pentua en nyt tässä voittaisikaan. Tässä kohtaa myös Mina otti ensimmäisen kerran lepoa, painoi pään tassuihin ja laittoi silmät kiinni. Aktiivinen supistelu tuntui häipyvän, ja fiilis oli kaiken kaikkiaan paljon rauhallisempi. Kun näin oli mennyt tunti, ajateltiin että on hyvin mahdollista että homma oli tässä, ja että pikkuhiljaa voisimme järkätä taloa synnytysklinikasta pentupyhätöksi. Mies olikin jo mennyt yläkertaan, kun havaitsin että Mina oli kuitenkin vielä alkanut takaisin hommiin. Ja pentuhan sieltäkin tuli!
14:32 narttu 440g, neonkeltainen panta
15:15 uros 450g, tummansininen panta
16:14 narttu 476g, vaaleanpunainen panta
16:21 narttu 360g, turkoosi panta
16:55 uros 460g, vaaleansininen panta
17:39 narttu 427g, valkoiset varpaat, tummanvihreä panta
18:46 uros 464g, ruskea panta
19:13 uros 410g, oranssi panta
21:46 uros 409g, punainen panta
…
?? n. aamukahdelta uros 486g, sininen panta
Eli VIELÄ sieltä tuli yksi viimeinen joskus sen jälkeen, kun pentue oli jo todettu kokonaiseksi. Mina oli käynyt tässä välissä ulkona, pentulaatikkoon oli vaihdettu uudet peitteet, olin kokeillut että ketään ei selvästi ole enää kohdussa (mutta samalla tiesin, että se ei ole mikään varma merkki, jos tyyppi on jo jossain välillä), ja koko lauma oli tyytyväisenä asettunut kasvamaan luolan nurkkaan. Joskus kolmen jälkeen katselin emää ja pentuja siinä laatikon reunalla sydämen kuvat silmissä, ja ajattelin että no nyt pitää taas tottua siihen että yhdeksään tulee laskettua noin 50 kertaa päivässä. Siispä aloin laskemaan: kolme pentua tuossa, kolme tuossa, kolme tuossa… Mutta enkös nähnyt kyynärpään takana yhden aiemmin? Joo on siellä! Eli?? Kolme, kolme, kolme ja yksi! Sain kuin sainkin Minan kanssa sovittua siitä, että katson tyypit läpi ja yritän ottaa selville kuka tämä mysteeriotus on. Osa pennuista oli sen verran pienempiä, että olin jättänyt niille aavistuksen isot pannat pois, siinä toivossa että tunnistan oikeat pennut sukupuolen, värin ja painon perusteella vielä toisistaan. Niinpä hetken pannattomia pentuja kalasteltuani löysin yhden joka oli vielä aivan aavistuksen kostea, ja tuoreempi napa paljasti hänet syylliseksi. Iso pötkäle se olikin!
Kaikki pennut olivat syntyessään jänteviä, aktiivisia ja oikein elinvoimaisia. Osa lähti liikkeelle vauhdilla (pidän silmällä etenkin ensimmäisenä syntynyttä raivokasta akrobaattityttöä) suoraan sikiöpussista, osa odotti sen Minan herätyskellon ennen kuin tajusi lähteä liikkeelle. Kaiken kaikkiaan kuitenkin hienoja silakoita, joista ei kenestäkään tarvinnut olla huolissaan. Väriskaala on odotetusti tummemman puolella, mutta suuri osa pennuista lienee kuitenkin aikuisena Minaa itseään vaaleampia turkin muhkeudesta riippuen, sillä niissä näkyy vähän pohjaväriä siellä sun täällä jo nyt. Takakannuksia ei tässä pentueessa ole kenelläkään.
Koska pentue oli Minan edellistä suurempi ja pennut hieman pienempiä, jäin sohvalle ensimmäiseksi yöksi nukkumaan. Mutta ei minua olisi siinä tarvittu: pennut on jokainen hetki viimeisen päälle hoidettu, mutta toisaalta ei tippaakaan hyysätty. Jos joku hairahtaa kauemmas tai on vihainen siitä ettei pääse kyynärpään ja rintakehän välistä helposti apajille, Mina on sitä mieltä että “turha itkeä, luuseri”. Se ei turhaan hyysää rääkyjiä, saati että se alkaisi itse kitisemään asiasta minulle, että pliis, hoida tuo itkevä pentu. Kuten sanottu, se ei tarvitse minua mihinkään, ja hyvä niin. 🙂 Tämän illan punnituksessa kaikki muut olivat jo nostaneet painojaan (ahkerimmat jopa 30g), paitsi ruskeapantaiselta oli lähtenyt 1g ja punapantaiselta 9g. On ihan tavallista, että synnytyksen jälkeen paino voi hieman tippua, mutta huomiseksi toki toivotaan että etenkin punapantainen poika syö tänä yönä hyvin!
Ja miksikö jaksan jatkuvasti selittää siitä kuinka hyvä emä Mina on, ja kuinka tärkeänä asian koen vaikka sillä on näennäisesti nolla yhteyttä tavallisen pennunostajan kokemukseen? Niin voisikin luulla, että lisääntymiskäytöksellä, pentujen hoidolla, sujuvilla synnytyksille jne. on merkitystä vain kasvattajiksi aikoville. Todellisuudessa emän käytös jättää sen pentuihin pysyvän mallin siitä kuinka maailma kannattaa ottaa vastaan. Itsevarman ja turvallisen emän tykönä kasvaa sitkeitä, tasapainoisia pentuja, siinä missä hermostuneet tai välinpitämättömästi käyttäytyvät emät kasvattavat epävarmoja pentuja. Genetiikka ilman muuta määrittää absoluuttiset rajat kaikille ominaisuuksille, mutta emän käytöksellä on vähintään yhtä suuri merkitys pennun tulevaisuudelle, kuin sillä onko kasvattajalla pentupallomeri ja early neurological simulation -ohjelma menossa. 😜
En montaa kuvaa ottanut vielä tänään, mutta tässä nyt yksi kuva vielä viimeisenä syntyneestä uroksesta, jota kutsumme nimellä Zip (koska aakkosten vika kirjain, hahhaa).
