Ihan tähän alkuun lähdin etsimään kuvaa, joka parhaiten sopisi tälläiseen “ensimmäisen kerran seitsämään kuukauteen” -blogipostaukseen. Luin edellisen kirjoituksen tammikuulta, ja ensimmäisenä toki tuli mieleen Brimi. Katselin talvisia Bumbum-kuvia ja tulin liki sellaiselle mielelle, että pitäkää tunkkinne, en kirjoitakaan mitään. Joten valitaan tähän tuoreempi kesäkuva, ja yritetään pysyä pääasiassa mukavammissa aiheissa!
Vaikka todellisuudessa viime talvi oli kyllä yksi iso sotku. Patrick jätti epähuomiossa Linkin ja Pipin yhtä aikaa eteiseen “for less than 30 seconds” kun Pip oli vielä juoksussa, ja molemmat osapuolet menettivät neitsyytensä niin että losahti. En koskaan unohda sitä kauhun ja ylpeyden sekaista kutsua tulla eteiseen nythetivälittömästi. 😀 Kaikeksi onneksi Pip sai lääkkeet, selvisi hoidoista oireettomana ja kävi myöhemmin ultrassa näyttämässä tyhjää, sillä sen kohdalla vahinkopennutkin olisivat ihan ehdoton nounou-ei-saa-tapahtua. Seuraavaksi Link juoksi klo 11 illalla ranteensa halki varaston seinään nojanneeseen rautalapioon, ja sitä istuttiin sitten paikkaamassa keskellä yötä heränneen lääkärin kanssa kilpaa haukotellen. Oli kiva vielä lähtiessä sanoa “joo me mennään tästä nukkumaan, parin tunnin päästä pitääkin jo tulla takaisin” (Pipin kanssa). Tästäkin onneksi päästiin vähemmällä kuin pahimmalla mahdollisella, sillä jalan jänteet olivat kuin ihmeen kaupalla säilyneet ehjinä ja vaikka koko jalka oli poikkisuunnassa yhtä tikkiä, se parani hyvin eikä onnettomuudesta jäänyt lopulta jälkeäkään. Ja sitten lopulta tuo Brimin sairastuminen. Meillä ei normaalisti käydä eläinlääkärissä edes joka vuosi, mutta nyt tuli sitten useammalle vuodelle muutaman kuukauden sisällä hoidettua käynnit jo etukäteen…
Edellisestä kappaleesta huolimatta Brimin lähtö ei ollut mitenkään ylitsepääsemätön musta muuri. Brimi oli useamman kerran kotia vaihtanut oma pentu, jolle tarjosimme loppuelämän kodin. Se ei ollut “kenenkään” elämän koira, eikä sen ottaminen johtunut halusta saada uusi laumanjäsen. Mutta se oli hieno ja upea ja ihana ja hyvä koira, joka toivottavasti sai olla meidän kanssa onnellinen. Viimeisen juoksun jälkeen se sairastui kohtutulehdukseen — ensimmäinen meidän koirilla koskaan, melkein hävetti että olen koirankasvattaja ja tajusin epäillä kohtua vasta parin päivän epämääräisen oireilun jälkeen. Koska sen yleiskunto oli jo sen verran heikompi ja hoidon tehoaminen epävarmaa, päädyimme eutanasiaan lääkärin kanssa yhteisymmärryksessä. Pantsin lähdön jälkeen Brimistä oli tullut ehkä enemmän “oma persoonansa” eikä vain siskonsa sidekick, ja olihan se jo viimeiset 10v asunut meillä kokoaikaisesti, joten tottakai sen menetys tuntui luissa ja ytimissä. Mutta silti ehkä suurin eksistentiaalinen ahdistus tuli siitä, että Brimi oli todellisuudessa viimeinen kosketus Pantsiin, ja sillä tavalla sen kuolema vei minut ikään kuin takaisin käsittelemään asiaa, jonka käsittely oli monella tapaa vielä kesken.
Anyways, kevään kunnolla herätessä, jokin minussakin heräsi. Elämä ei ole enää samanlaista kuin ennen, mutta se ei tarkoita sitä etteikö se voisi olla ihanaa jollain toisella tavalla! Lähdettiin Tikan kanssa tutustumaan hakuun, keskitettiin aikaa yhdessä tekemiseen ja panostettiin luonnossa liikkumiseen. Linkin kanssa päästiin ensimmäiseen näyttelyyn tälle vuodelle juuri niin, että jalan arpi ei ollut enää näkyvissä, vaikka karvat olivatkin vielä ehkä vähän ajellun näköiset. Mutta samaan aikaan se aloitti elämänsä perusteellisimman karvanlähdön (jo valmiiksi lyhytturkkisena uroksena), joten ei ehkä olisi tullut mentyä uudelleen ellei puolisisko Nimbus omistajiensa kanssa olisi ollut aina meidän seurana. Suunnitelmaksi tuli kiertää lähinäyttelyitä, ja syksyllä sitten katsoa kuinka monta sertiä on plakkarissa. Tarkoitus oli siinä päättää jatketaanko ensi vuonna. Sertisaldo 0-1 = ei jatketa, 2 = yritetään ensi vuonna saada se viimeinen. Näyttelyaamut menivät aina väitellessä kummalle meistä tämäkin kidutus on muka tarkoitettu. Patrickin väite oli että teemme tätä minua varten, koska “tämä on sinun harrastus ja siellä on sinun tuttuja”, mikä sai minut järkyttyneenä aina kertomaan hänelle, että minä en todellakaan harrasta näyttelyitä vaan teemme tätä häntä varten, koska hän on se joka haluaisi poikansa olevan tulevaisuudessa Stud McMuffin 9000™ ja siihen tarvitaan näyttelymenestystä. 🤭
Tätä olen väittänyt siksi, että Link ei ole yksilö jonka käsittäisin käyttökoirana, ja se sopisi ehkä paremmin kumppaniksi ns. perinteisemmän linjan nartuille. Komeasta ulkonäöstä ei toki koskaan ole haittaa, mutta Link ei ole koira joka elää työskennelläkseen. Tarkoituksena oli ensin että mies esittää itse oman koiransa, mutta loppujen lopuksi minä olin Linkin kanssa kehässä joka kerta sen ensimmäisen sisänäyttelyn jälkeen. Panostin kuulkaa asiaan ihan kunnolla ja opetin sille näyttelyseisonnan, ja loppujen lopuksi sen kanssa oli oikein hauskaa kehässä. Se on niin järkevä ja tasapainoinen näyttelykoira, että viimeisen sertin kilahtaessa tuossa elokuun alussa minulle jäi melkein sellainen olo että mälsää, tähänkö tämä nyt päättyi. 🪰 Ja sitten, koska en kestä turhaa jännitystä ja epätietoisuutta, tungin meidät peruutuspaikalle paikalliseen luonnetestiin. 2 vko vikan sertin jälkeen Link valioitui luonnetestistä! Pisteet oli ihan sen itsensä näköiset, ainoa osio jonka olin odottanut täysin erilaiseksi oli temperamentti. Kasvattieni “tyyppivika” on usein korkeat temperamentit, ja Linkin kohdalla olin aivan varma että tällä kertaa ei ainakaan tule +1 erittäin vilkas, koska se on hyvin lunki ja rauhallinen koira. Tuomari perusteli arvosanan suurin piirtein niin, että vaikka se ei ruumiillisesti ole häslä, sen pään sisällä menee lujaa. Ja tähän voin kyllä yhtyä, kieltäminen ei käy.
Se siitä shamppioonin metsästyksestä. Tulevaisuus näyttää tuleeko Patrickin silmäterästä — joka on nyt siis todistetusti kokenut astuja, huom huom! — se jalostusuros, joitain kyselyitä on jo tullut, mutta minulla ei ole ollut mitään ongelmaa suositella jotain muuta mikäli kuulostaa siltä että nartulle sopisi paremmin jokin toinen uros.
Kesän aikana toki tapahtui paljon muutakin; alkukesästä oltiin hollanninpaimenkoirien erkkarissa, jonne en ollut ilmoittanut Linkiä ihan siksi koska se oli niin ruma ja kalju ja koska meidän on aina hankala lähteä porukalla kauemmaksi kotoa niin kauan kun Ducky on vielä tällä maapallolla. Päädyin kuitenkin lopuksi lähtemään Nimbuksen porukoiden kyytiin ihan vain näkemään runsaan AC -osallistujamäärän! Pystejä tuli vaikka minkämoista ja päivä oli oikein mukava, eli kannatti kyllä lähteä. Erkkarin jälkeen oli tarkoitus keskittyä taas enemmän Tikkaan, mutta nopealla varoitusajalla hoitoon tuli sydämeni poika Welmu, joka loppujen lopuksi sitten olikin meillä liki koko kesän aina siihen saakka kun tytöt tulivat taas juoksuun. Welmun kanssa työstettiin hitusen hihnakäytöstä ja sisällä rauhoittumista, mutta pääasiassa vain nautittiin elämästä ja kuljettiin luonnossa. Lisäksi Welmu oli mukana kesän muissa riennoissa, pääsi mukaan perhetapaamiseen soutuvenereissun takana sijaitsevaan saareen jossa se tapasi siskon- ja veljenpoikani ja osoittautui aivan upeaksi lasten seurassa, oli hoidossa äitini luona ja matkusti kaikkialla mukana autossa. Myös 1v synttärit vietettiin meillä. Welmu ei ole helppo koira ensi kertaa käyttökoiraa kouluttavalle omistajalleen, mutta ne parhaat eivät kyllä koskaan olekaan. Toisaalta samaa voi sanoa niistä huonoimmistakin! Onkohan sekään totta, että kaikkein helpoimmat koirat ovat yleensä niitä medium-koiria. 😁 Olen vieläkin vähintään yhtä rakastunut Welmun pöljään päähän ja uskomattoman sinnikkään positiviiseen elämänasenteeseen, ja se on tervetullut meille aina.
…mikä kyllä pätee kaikkiin Léon x Mina -pentuihin! Tässä pentueessa on aivan järjettömän hyviä elementtejä ja hienoja kokonaisuuksia, ja ennen kaikkea aktiivisia omistajia. Welmun jälkeen saimme viikoksi hoitoon vielä Rune-siskon, jota en ollut nähnyt vielä sitten luovutusiän. Rune oli yksi viimeisistä omaan kotiin lähteneistä pennuista, ja jos sillä ei olisi ollut jo kotia odottamassa, sen kanssa olisi ollut vaarallista viettää ne viimeiset viikot… Rune oli pentu jolla oli isoäitinsä katse ja se sama itseriittoinen asenne maailmaa kohtaan kuin Pantsillä. Ja nyt kun Rune on tullut tutuksi isompanakin, voin todeta että nuo tunnelmat eivät olleet vain kuvitelmia, vaan Rune todella vaan on sellainen. Raivostuttava kahden aivosolun juniori tämäkin, mutta ah niin minun tyylinen koira.
Tikka oli sekä Welmun että Runen uskollinen seuraneiti. Welmu on siinä iässä missä kaikki tytöt ovat hänen humputtelukohteitaan, mutta jostain syystä Tikan kanssa sillä symppasi heti kaveritasolla enkä muista nähneeni juuri mitään selkään nousuja edes alussa. Duckya se ei olisi jättänyt rauhaan sekunniksikaan, mikä toisaalta ei ole yllätys sillä Ducky on universaalisti vain ihanan hajuinen kaikkien poikien mielestä. Jopa Link on silloin tällöin väärässä sen kanssa.
Nyt ollaan sitten saatu kesä aika lailla päätökseen. Olen jo vuosia sitten tajunnut olevani maailman paskin multitaskaaja, koska keskityn yhteen asiaan noin miljoonaprosenttisesti enkä pysty tekemään sen lisäksi juuri muuta. Vaikka hoitokoirat yleensä aiheuttavat sen että omien koirien treenaaminen jää vähemmälle, on tämä vaihtokauppa jonka kanssa olen OK. Oman koiran treeneihin voin aina palata kun hoitokoira menee kotiin, mutta omien kasvattien kanssa eläminen ja niistä oppiminen ei ole jotain jonka voi aina jättää myöhemmäksi. Pidän näitä hoitojaksoja yhtenä vahvuuksistani kasvattajana: sekä siksi, että pystyn logististisesti ja oman lauman puolesta näin tekemään, että siksi kuinka paljon arvokasta tietoa omasta “jäljestä” näin pystyn saamaan. Mutta! Nyt kun kesän muut riennot ovat takana, Tikan kanssa on aloitettu tottikset vihdoin ihan ohjatusti. Juuri nyt se miljoona prosenttia aivokapasiteettia menee aivan täysin näihin aiheisiin. Tikalla on aivan ilmiömäinen on/off-nappi, ehkä paras koiristani koskaan. Suurimmaksi haasteeksi olen sen kanssa siltikin kokenut vireenhallinnan, ts. siellä on-tilassa hienosäätäminen on vielä vähän opettelun alla. Ja vaikka olen menneisyydessä puhunut siitä, kuinka Tikka on ollut Pantsin jälkeen “liian erilainen” ja etenkin Runen täällä ollessa kontrasti oli taas läsnä, olen samaan aikaan aivan valtavan ylpeä ja tyytyväinen siitä millainen koira Tikka on. Uskon myös että kunhan pääsemme vähän pidemmälle yhteistyössämme, alkaa minunkin rajoittunut mieleni avautumaan taas enemmän. Kyse on nähdäkseni mukavuudenhalusta ja siitä, että uudet asiat ovat uusia ja ne pitää oppia ennen kuin niistä voi nauttia täysillä. Ja sitähän jokainen koira ihan oikeasti on: oma uniikki yksilönsä, jonka kanssa kaikki asiat pitää taas oppia uutena, ja jonka kanssa omat vanhat opit saattaa joskus joutua heittämään täysin romukoppaan.
Mutta eiköhän tässä ollut tarpeeksi katsausta menneeseen! Tulevaisuus sen sijaan on auki, siellä nähdään!