Viime talvi oli todella vaikeaa aikaa. Ne jotka minut tuntevat, tietävät että yksi elämäni rakkaimpia ja eniten iloa tuovia harrastuksia on hollanninpaimenkoiratietokantani. Tietokanta auki selaimessa, laskelmat ja muut taulukot useassa Excelissä toisella ruudulla, ja samaan aikaan monella eri välilehdellä kaivaudun minulle rakkaimman koirarodun yksityiskohtien syynäämiseen ja tallentamiseen. Tällä tavalla minä puran stressiä ja pidän asiat järjestyksessä pääkopan sisällä. Joten mitä tehdä kun yhtäkkiä mikään ei tunnu miltään, ja ahdistusta on niin paljon ettei kykene pääsemään edes siihen itselle helpoimpaan ja luonnollisimpaan flow-tilaan?
Olin kovasti suunnitellut paluuta “ihmisten ilmoille” huhtikuun alkuun, mutta siitä ei tullut mitään. Sitten suunnittelin kuinka päivitän somessa kennelsivuja useamman kerran viikossa toukokuun ajan, päivitän sivut ja teen vaikka mitä kasvatusliitännäisiä aktiviteetteja. Ilmoitin Linkin useampaan näyttelyyn, Pipin tottiskurssille ja buukattiin molemmille myös maalimiespäivä. Mutta ei mistään tullut mitään toukokuun alussakaan, kuten varmaan someja seuraavat huomasivat.
Puolessa välissä toukokuuta heräilevä luonto ja auringonpaiste alkoi kuitenkin vaikuttaa. Synttäripäivänäni alkoi se ihana tottis, ja tilasin itselleni lahjaksi lisää taidetarvikkeita. Pants vaikutti hiukan vaisulta, mutta kieltäydyin stressaamasta mistään sinä päivänä ja lähdin sen kanssa metsään ihan kahdestaan. Ihan normaalihan se olikin, kun sain sen tietokonetuolini alta mötköttämästä aurinkoiseen ulkoilmaan. Sinä päivänä päivitin someen siitä, kuinka talvesta on vihdoin päästy yli ja kuinka ihanaa elämä oikeasti onkaan.
Seuraavana päivänä outo fiilis Pantsistä palasi. Onko se ehkä vähän turvonneen näköinen? Jadin pernakasvaimen ensimmäinen merkki oli mahan voimakas turvotus. Juoko se normaalia enemmän? Käytiin illalla siskosten kanssa peltokiekalla, ja otin niistä videota yhdessä käyskentelemässä. Vaikka Pants taas lenkkeillessä vaikutti ihan normaalilta, mieli ei vaan päästänyt huolesta irti. Loppulenkistä istahdin mättäälle, nappasin koiran syliin ja pyöräytin selälleen. Sanoin miehelle, että otatko Brimin kanssa selälleen, näyttääkö sen mahanahka yhtä keltaiselta vai vääristääkö aurinko värejä?
Siinä hetkessä tiesin, että meidän yhteinen aika oli loppu. Kaikki iho ja limakalvot olivat liki kirkkaan keltaiset. Virtsa oli tarkemmin tarkastellessa tumman keltaista. Ei se voi olla mitään muuta kuin kuolemantuomio kohta 12-vuotiaalle koiralle. Lääkäristä sanottiin että kun koiralla ei päälle päin ole isompaa hätää, voidaan varmaan odottaa viikonlopun yli. Henkilökohtaisesti en ole hyvä odottamaan ja haluan faktat käsiin nytheti, mutta pelkäsin tulevia uutisia niin paljon, että ehkä vähän itsekkäästikin suostuin odottamaan. Viikonloppuna Pants oli aavistuksen väsyneen ja vaisun oloinen, mutta söi kuitenkin normaalilla ruokahalulla ja innostui pihalla jahtaamaan vettä puutarhaletkusta niin kuin tavallisestikin.
Lääkärillä otettiin virtsa- ja verinäytteet. Tohtori totesi, että hän ei välttämättä huomaa edes sitä turvotusta, mutta kun ei tiedä koiran normaalia habitusta niin ei ole mihin verrata. Pants oli oikein reipas ja vähän tuhmakin, kuten sen persoonaan kuuluu ollakin. Ei oltu vähään aikaa käyty sen kanssa missään kaupunkikuviossa, joten oli ihanaa kokea taas se ylpeys mikä Hyvän Koiran kanssa kävellessä tulee. Se olo, että kaikki katsovat meitä ja ihailevat että katsokaa, tuolla menee aivan upea itsevarma koira. 🙂 Tuloksia odotellessa sitä tuli väkisinkin paremmalle mielelle, lääkäri ei vaikuttanut ollenkaan huolestuneelta ja Pants oli niin hieno ja kyllä tästä vielä selvitään.
Siihen se ilo sitten loppuikin. Maksa-arvot olivat niin taivaissa, että jos koira ei seisoisi siinä meidän edessä, sitä voisi pitää mahdottomana. Jatkovaihtoehdot olivat 1) eutanasia samantien tai 2) sisäelinten ultraus toisella klinikalla niin pian kuin vaan mahdollista, jotta voidaan todeta voiko koiraa hoitaa mitenkään. Sönkötin vaan jotain että en tiedä olenko valmis siihen eutanasiaan, kun se on niin pirteä vielä. Niinpä he saivat meille ajan muutaman päivän päähän siihen ultraan. Asian kiireellisyys ehkä valkeni vasta siinä vaiheessa, kun aivan ennen lähtöä Pants sai ihon alle antibiootit, pahoinvointilääkkeet ja kipulääkkeet. Vaikka eihän sillä ollut mitään pahoinvointia tai kipuja, d’oh.
Vaikka heti keltaisuuden huomattuani ensimmäinen reaktio olikin ymmärrys yhteisen ajan loppumisesta, valehtelin itselleni pitkään. Kun jokin asia tuntuu aivan mahdottomalta, mitä muuta siinä tilanteessa voikaan ihminen tehdä? Päätökset elämästä ja kuolemasta pitää tehdä niin nopeasti, vaikka samalla tuntee olonsa täysin eksyneeksi. Jo kotimatkalla käytiin läpi kaikkia mahdollisia skenaarioita ja koiran vointia. Kun vihdoin todella hyväksyin sen kuinka sairas Pants oli, seuraavat kysymykset olivat että valitsinko väärin kun en heti suostunut eutanasiaan, ja olenko antanut rakkaimman ystäväni kärsiä jo liian pitkään. Kotiin saapuessa selvästi piristynyt koira paljasti sen, että selvästi lääkkeet tekivät sen hyväksi jotain. Kirosin itseäni siitä, kuinka sokea olin ollut sen sairaudelle. Kiitos meidän kennelryhmässä asiasta keskustelleille, annoitte minulle rohkeutta tehdä oikean päätöksen.
Yöksi otettiin Pants meidän keskelle nukkumaan, ja silitettiin sitä niin kauan kun se vain siinä halusi olla. Normaalisti se ei ole mikään halailija, ja hakee läheisyyttä vain omilla ehdoillaan kuin kissaeläin. Aina lähellä, mutta harvoin kiinni ihossa. Nyt se oli meidän kanssa todella pitkään ennen kuin se vetäytyi hitaasti sängyn alle nukkumaan. Mies kertoi myöhemmin olleensa huolissaan että se ei olisikaan selvinnyt aamuun. Aamulla peruutin ultra-ajan ja soitin meidän lähiklinikalle, että ehtisivätkö ottaa meidät heille samana päivänä. Sitten mentiin, Pants hyppäsi autoon kuin vieteri ja sai matkustaa sen pari minuuttia klinikalle takapenkillä. Haluan muistaa ikuisesti kuinka pehmeät sen korvat olivat, kun se tunki päänsä väkisin takapenkiltä etuovelle katsomaan pihalla seisovaa koiraa.
Ensimmäisen kriittisen viikon selvisin sillä, että joka ilta kun suru vyöryi päälle, ajattelin tiiviisti vain ja ainoastaan tätä meidän viimeistä matkaa. Meitä oli vastassa aivan ihana lääkäri, joka teki koko prosessista niin paljon paremman. Pants sai nameja, ja sitten nukahtaa uneen lattialla peiton päällä silittävät kädet turkillaan. Pantsin lähdössä oli jotain todella kaunista, ja siksi sen ajatteleminen on antanut minulle paljon helpotusta kivun keskellä. Lisäksi lohtua antaa se, että en aivan täysin mokannut ja tajusin päästää irti ennen kuin se ei olisikaan enää saanut lähteä saappaat jalassa.
Minulle Pants oli iätön koira. Sen menetys on shokki yhtä paljon kuin se on hirveä menetys. Olin aina varma että Brimi-sisko lähtee ensin, onhan se jo vuosia vaikuttanut vanhemmalta. Maailma on niin täynnä vääryyttä.
Alkanut kesä ei ole tuntunut juuri miltään. Mitään en ole saanut tehtyä. Ajatukset on olleet mustaa. Synttäripäivänä tilatut taidetarvikkeet tulivat postissa, ja olen laittanut nyt paljon aikaa pastellitöihin. Kun nyt pöydällä oleva pienempi harjoitustyö on valmis, on aika siirtää omaa menetyksen kipua paperille ja tehdä Pants-aiheinen työ. Jo pari viikkoa olen halunnut tehdä tämän blogikirjoituksen, mutta tähän saakka se on pysynyt vielä surun verhon takana ja kummitellut mielessä vain häilyvästi. Kun tänään tajusin ihan huomaamattani päivittäväni tietokantaani, monen monen kuukauden tauon jälkeen, tajusin että nyt on aika tällekin. Olen nyt valmis jatkamaan, varovasti ja vielä nikotellen, mutta valmis jatkamaan.
Vaikka tämän blogitekstin halusinkin kirjoittaa Pantsistä kirjoittaakseeni, halusin puhua myös yleisesti surusta ja suremisesta. Joillekin luopuminen on helpompaa, joillekin vaikeampaa. Joidenkin suru näyttää vähemmältä ja toinen enemmältä. Jokainen suree tavallaan. Ja jokainen koiristaan syvästi välittävä ihminen varmasti jollain tasolla ajattelee olevansa juuri se, joka rakastaa koiriaan eniten. Suru ei kuitenkaan ole mikään kilpailu, vaikka joskus kuuleekin kommentteja sävyssä mallia “et voi tietää miltä minusta tuntuu, koska koirani eli pidempään/kuoli traagisemmin/se oli ainoa koirani/se ei maannut vaan sohvalla vaan harrastin sen kanssa aktiivisesti”. Olen kuitenkin toki itsekin huomannut, että eri koiria suree vähän eri intensiteetillä. …meinasin alkaa tässä ääneen vertailemaan että mitä koiraa olen surrut toista enemmän, mutta itse asiassa se tuntuukin väärältä. Olen rakastanut kaikkia koiriani, ja surrut joka ainoata. Surun määrä ei välttämättä ole erilainen, vaan se kuinka sitä itse osaa käsitellä. Valitettavasti tosiasia on, että mitä enemmän menetyksiä kokee, sitä paremmin surua osaa käsitellä ja sitä tutummaksi itse tulee oman surusyklin kanssa.
Omalla kohdaltani olen havainnut muutamia ajatuksia, jotka tulevat aina. Hillitsemätön pelko ja epätoivo siitä, että unohdan rakkaan ystävän. Ensimmäisistä omista menetyksistä on jo niin kauan aikaa, että kovin selkeitä yksityiskohtia niiden koirien elämistä ei enää muista. Kun suru on tuoretta, tätä pitää aivan sietämättömänä ajatuksena. Että joku päivä en enää muistaisi miltä Pants tarkalleen näyttää kaikista kulmista, miltä sen turkki tuntuu, miltä se tuoksuu ja kuinka se reagoi mihinkin ärsykkeeseen? Ei tule kuuloonkaan. Se on sukua vanhojen kuvien katselulle: Pantsin pentukuvat eivät tuota juuri minkäänlaista tunnereaktiota, mutta puhelimesta löytyvä viime talven sohvalla rötköttelykuva avaa tien takaisin menetyksen tunteeseen. Toisaalta kasvattajana olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että liki kaikki kotona olevat koirat ovat olleet omia kasvatteja, joten niitä tuttuja eleitä ja piirteitä näkee sukupolvi toisensa jälkeen. Se antaa lohtua.
Toinen suurella intensiteetillä iskevä ajatus on se, että “miksi juuri tämä koira, meidän muut koirat on ihan tyhmiä, en halua niitä ja ihan sama hankkiutua nyt eroon niistäkin”. Sitä uhoaa että muka vaihtaisi yhden elämän toiseen jos vaan saisi sen tärkeimmän takaisin. Tämähän on tietenkin kaikki ihan sopaskaa ja vaikka sen toisaalta tajuaa itsekin, se tulee joka kerta. Olen itkenyt lukemattomat kerrat sitä, että en halua olla koiranomistaja jolla ei ole koiraa Pants. Koiranomistaja jolla on vain koirat Brimi, Pip, Ducky ja Link on ihan tyhmä enkä halua olla hän.
Kolmas on usein jonkinlainen helpotus. Tämä ei tule silloin kun kuolema on ollut jollain tapaa traaginen tai äkillinen, kuten Surin ja Dexin tapauksessa. Traagisuus ja äkillisyys tuovat suruun omia mausteitaan, joista voi kestää pidempään päästä yli ja jotka tekevät tilanteesta kaikin puolin herkemmän. Toisaalta usein on toistunut jokin näistä ajatuksista “no nyt ei ole enää niin paljoa töitä hoitaa kaikki koirat”, “niiden ruoka maksaa nyt vähemmän”, “no ainakaan ei tarvitse enää huolehtia huonosta tavasta x tai y”. Ja nämähän ovat tietenkin taas aivan outoja hourailuja, mutta myös aivan normaaleja. Vaikka menetys on valtava, sitä yrittää löytää tästäkin tilanteesta jotain positiivista. Joissain tilanteissa helpotus voi olla merkittävä, esimerkiksi silloin kun koira on ollut luonteeltaan todella haastava, kuten Fraain kanssa. Ja tulee olemaan aikanaan Duckyn kanssa.
Toivoisin että yhdenkään koiranomistajan ei tarvitsisi koskaan tuntea helpotusta siitä, että koira vihdoin pääsi kärsimyksistään. Tämä on usein ihmispuolella näkyvä osa surua, mutta koirapuolelle se ei mielestäni samalla tavalla kuulu. Pystyn kyllä samaistumaan tunteeseen siinä, kun Masi alkoi keskellä yötä saamaan massiivisia epileptisiä kohtauksia yksi toisensa jälkeen, ja lääkäri suoritti eutanasian vasta aamulla. Mutta mielestäni minkään koiran ei tule kärsiä viikkoja tai kuukausia. Meillä on Suomessa koirakulttuuri, joka pitää eutanasiaa hyväksyttävänä vaihtoehtona sille, että tutkittaisiin ja tutkittaisiin, käytäisi läpi hoitoja ja leikkauksia joilla on huonot ennusteet ja annettaisiin ihmisen parhaan ystävän kärsiä siinä sivussa meidän oman menetyksen pelon takia. Jos vaihtoehtoina on pari huonokuntoista viikkoa tai kuukautta ilman toivoa paremmasta vs. eutanasia välittömästi, valinnan ei pitäisi olla kenellekään vaikea.
Kuten edellä olen myöntänyt, en ole tässä itsekään täydellinen. Mutta jos jotain esimerkiksi omien kasvattieni omistajissa arvostan ja jota heille toivon, on kyky tehdä päätöksiä koiran paras mielessä. Kun omatunto on puhdas, menetykset vahvistavat meitä ihmisinä ja antavat tilaa positiiviselle kehitykselle.
Neljäs voimakas ajatus mikä omalla kohdalla on seurannut jokaisen koiran menetystä on ollut juurikin tämä inspiraatio, tai voimakas halu tulla paremmaksi ja olla vielä parempi omistaja kaikille tuleville koirilleni. Ja itselleni. A(suri)coyotes -kasvatuksen suuntalinjat syntyivät sen ensimmäisen menetyksen “kunniaksi”, ja myös Pants tulee nyt osaltaan olemaan merkittävässä osassa tulevaisuuden toimiani ja suunnitelmiani. Sellaisillakin tavoilla, jotka eivät ole sen kanssa mitenkään suorasti tekemisissä.
Kiitos liki kahdestatoista vuodesta ja kaikista niiden mukana tulleista kokemuksista. Sinä musta pirunsarvinen pieni demoni, pupujen metsästäjä, maailman kaunein lihapulla, rakkaiden perheenjäsenten äiti ja isoäiti sekä ikuinen varjoni. Minun Koira.
Pants 18.8.2012 – 22.5.2024
