Kaikki minua tuntevat ovat varmasti kuulleet tämän lauseen suustani: “seuraava koira on sitten lyhytkarva”… Tämä aikomus on pysynyt mukana jostain 2017-2018 lähtien, eli alun perin tarkoitus oli saada ihkaoma silakkaturkki sitten joskus Duckyn jälkeen. Ei sillä, onhan Duckykin suvultaan lyhytkarvainen (ehkä, tosin huhujen mukaan saattaa olla myös vaikka joku tervuristeytys), mutta en aikanaan hankkinut sitä a) itselleni, b) sen takia että pentue olisi ollut lyhytkarvainen yhdistelmä josta olisin muutenkin ottanut pennun. Ducky ja sen sisko tulivat aikanaan Suomeen puhtaasti sen takia, että olivat lyhytkarvapentueeseen syntyneitä pitkäkarvoja, ja turkin pituus oli sukutaulussa olevia nimiä tärkeämpi piirre sillä kertaa. Nämä ovat päätöksiä joita pitkäkarvojen geneettisestä monimuotoisuudesta välittävä kasvattaja joutuu tekemään, mutta se pelkästään turkin pituudella valitseminen harvemmin osuu siihen “parhaaseen” yhdistelmään tai yksilöön – niin kuin ei tässäkään tapauksessa.
Vuoden 2019 alussa, kun vanhempaa polvea alkoi jo poistua muonavahvuudesta, kävi kömmähdys. Pip jäi kotiin! Etsin sille pitkään sijoituskotia, mutta sille oli tarjolla vain ostajia. En tietenkään kadu päätöstä pitää Pip kotona, mutta toki se lykkäsi lyhytkarvaunelmaa vähän kauemmas. Olihan Pipkin suvultaan jo enemmän kuin 3/4 lyhytkarvaa/KNPV-sukuja, mutta “kriteerejäni” se ei täyttänyt siinä, että olisi ollut itselleni täysin uusi täysin lyhytkarvainen suku tuomaan kasvatukseen uutta emälinjaa. 2020 toinkin jo lyhytkarvaisen Rikan (ja pitkäkarvaisen siskonsa Viirun) USA:sta, mutta tuolloin en ollut vielä valmis uuteen koiraan. 2021 loppuun suunnittelin lyhytkarvapentueen omasta kasvatistani Korusta, ja tästä pentueesta oli tarkoitus jättää kotiin joko uros tai narttu. Valitettavasti nuo pennut kuolivat emänsä mukana noin seitsemännellä tiineysviikolla.
Tuo talvi 2021-2022 oli rankkaa aikaa. Rehellisesti sanottuna olin jo täysin luovuttaa hollanninpaimenkoirien kanssa, mutta samaan aikaan oli monta hetkeä jolloin pentu tuntui ainoalta asialta joka vähän olisi korjannut kovasti kärsinyttä sydäntä. Ystävällä olikin tuolloin pentuja, ja oli näin || lähellä etten siirtynyt kertaheitolla aivan toiseen rotuun ja roturyhmään. Lopulta järki kuitenkin voitti, ja tajusin antaa itselleni enemmän suruaikaa ennen radikaaleja päätöksiä suuntaan tai toiseen. Niinpä sitten yksi talvinen iltapäivä istuin sohvalla katsellen lintulaudan vierailijoita. Laudalle ilmestyi käpytikka! Jotenkin siinä hetkessä sitten päätin että NYT on aika lähteä etsimään minulle sitä lyhytkarvaa.
Tämän postauksen seuraava osa on elänyt ideana erilliseen postaukseen jo pitkään. Ajattelin että ei-kasvattajista olisi hauska kuulla, millaisia ajatuksia kasvattajalla on silloin kun hän etsii pentua muilta kasvattajilta. Noh, sanotaanko näin, että mitä enemmän toisten (tässä tapauksessa ulkomaisten, en ole täällä arvostelemassa asiallisten suomalaisten kasvattajien toimintaa) kasvattajien kanssa on tekemisissä pennunostajan ominaisuudessa, sitä enemmän sitä arvostaa joitakin omia toimintatapojaan. Vähän samaan tapaan kuin mitä enemmän rodun edustajia oppii tuntemaan, sitä helpommin osaa nähdä tiettyjen piirteiden arvon omassa kasvatustyössä. Kaikki asiat eivät siis olekaan kaikille itsestäänselvyyksiä! Vai mitä sanoisitte siitä, että heti ensimmäiseksi löisin pentutiedustelijalle kuvapuhelun kehiin, näyttäisin vapaana olevat pennut yksi kerrallaan kameralle ja pyytäisin valitsemaan välittömästi. Puhelun päätteeksi puhuttaisiin siitä kuinka pian maksu pitää olla perillä?
Toinen systeemi mitä en henkilökohtaisesti voi sietää, on “1st pick”, “2nd pick” jne. -systeemi. Joskus valitsemisjärjestys on suoraan varausjärjestys, joskus ensimmäiselle sijalle pääseminen vaatii jonkinlaista näyttöä tai vastaavaa. Ymmärrän että ihmiset tykkäävät itse valita pennun, mutta en pääse yli antipatiasta sellaista tilannetta kohtaan, että uusi omistaja ilmaantuisi (kärjistetysti) luovutuspäivänä sinne kasvattajalle ja hän tuosta noin vaan valitsisi itselleen pentulaumasta onnistuneesti sen sopivimman pennun. Noh, ainakin se on sitten oma vika, jos tuli valittua huonosti sopiva tyyppi… Ehkä tämä toimii joillakin ja jossain, mutta itse sain valita ensimmäisen pentuni itse, ja siinä meni kyllä valinta ihan päin seiniä ihan sen takia koska valinta tehtiin tunteella, ei järjellä. Väittäisin että etenkin ne kokemattomimmat kodit valitsevat aina tunnepohjaisesti, vaikka juuri he tarvitsisivat kasvattajalta eniten tukea valinnassa. Tämän takia meiltä lähtevien pentujen kohdalla viimeinen sana on aina minulla, vaikka parhaiten sopivien yksilöiden puitteissa yritänkin antaa valinnanvaraa.
Tein muutamia kyselyjä ja uteluja suuntaan ja toiseen, mutta todellisuudessa en uskonut löytäväni mitään mielenkiintoista pitkään aikaan. On toki joitakin sellaisia lyhytkarvasukuja joihin en koskisi pitkällä tikullakaan, mutta pääasiassa suurin osa syntyvistä pentueista on kertakaikkiaan vaan liian tylsiä. Samalla olen myös terveysnatsi, joka ei vaan uskalla kokeilla tiettyjen sukujen kanssa. Toisissa suvuissa sosiaalisuus/käsiteltävyys huolettaa, ja vaikka omissa jalostuskoirissani hyväksyn välinpitämättömyyden, en aivan liian monia arkoja ja aggressiivisia hollanninpaimenkoiria kokeneena pysty luottamaan siihen, että kasvattaja kertoo jalostusnarttunsa olevan välinpitämätön “mutta ok käsitellä”. Niin käskyn alla? Mutta kuitenkin jossain eri huoneessa kun tulee vieraita? Vai miten? 😀 Sosiaalinen turvallisuus on asia joka puuttuu monelta sosiaaliseksikin kuvaillulta koiralta, saati sitten niiltä joita ei voi sellaisiksi kutsua. Tämä nyt on vaan riski jota en henkilökohtaisesti halua ottaa, koska sosiaalisuus on asia jolla on minulle väliä joka ikisessä sukupolvessa.
Parin kuukauden sisällä olin kuin olinkin löytänyt THE kasvattajan jolle oli tulossa THE pentue! Kasvattajan kohdalla tämä tarkoitti pienimuotoisesti kasvattavaa ihmistä, jolle koirat ovat sekä perheenjäseniä että harrastuskavereita. Perheenjäseniä siinä mielessä, että ko. kasvattaja ei myy aikuisia koiriaan eteenpäin, vaan jokainen yksilö tulee (tai jää) jäädäkseen. Tästä olen aina ollut sitä mieltä, että kasvattajilla pitäisi olla samat säännöt kuin tavallisilla omistajillakin. Mikäli ei ole resursseja ottaa uutta koiraa mutta sellaisen kuitenkin haluaa, pentu laitetaan sijoitukseen tms. Vanhemman koiran ei pitäisi koskaan tarvita lähteä uuteen kotiin pennun edeltä. Mielestäni kasvattaja joka sitoutuu koiriinsa niiden eliniäksi ja kouluttaa niitä sekä omaksi ilokseen, että niiden tarpeiden vuoksi näyttää tässä asiassa mallia pentujensa omistajille, ja tälläistä toimintaa haluan itse tukea. Hyvään paikkaan löytäneenä lakkasin siis etsimästä muita vaihtoehtoja, ja jäin tyytyväisenä odottamaan. Lyhytkarvapentu tulisi kun aika oli oikea, ja toivottavasti tästä tulevasta yhdistelmästä.
Monelle pentujonossa olleelle tuttu tilanne kuitenkin tapahtui, ja pentuetta jouduttiin lykkäämään. Useamman kerran. Niinpä 2023 kevät saapui, ja teimme päätöksen siitä, että Link jää kotiin miehen koiraksi. Jätettiin siinä kohtaa vielä auki, että mitä tapahtuisi sitten jos tai kun jo vuoden odottamani pentue lopulta tapahtuisi. Linkin tultua vuoden ikään päätin että nyt mikäli pentua lopulta tarjotaan, otan sen siitä huolimatta että edellinen on vielä juniori. Valitettavasti pentueeseen syntyi lopulta vain yksi narttu, eikä minulle riittänyt pentua. Se siitä odotuksesta! Tuon jälkeen kyselin haparoivasti toisesta pian syntyvästä pentueesta (josta en näin jälkikäteen mietittynä ehkä olisi halunnutkaan pentua), mutta siihenkin syntyi liian vähän narttuja. Toukokuun lopulla menetimme Pantsin.
Pantsin muistopostauksessa kirjoitin siitä, kuinka tiesin jo silloin sen menetyksen inspiroivan minua uuteen ja ihmeelliseen, parempaan tulevaisuuteen. Näin tämä on aina toiminut osaltani; vastoinkäymisiä tulee kaikille, mutta niistä voi lopulta aina oppia jotain ja kehittyä onnellisemmaksi ihmiseksi. Heinäkuun vietin tietokanta-asioissa, tehden tähän mennessä suurimman lonkkaindeksien päivitysajon koskaan. Siinä samalla mietin elämää ja koirajuttuja ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Keskeisenä oivalluksena näissä mietteissä esiin nousi se, kuinka paljon olen antanut toisten ihmisten mielipiteiden, tekemisten ja jopa kuviteltujen mielipiteiden ja tekemisten vaikuttaa omiin päätöksiini. Olen aina ollut hyvin hereillä siitä että olen aina yrittänyt miellyttää ja joustaa ja olla kynnysmattona siinä toivossa, ettei kukaan vaan “vihaisi” minua. News flash, tämä ei auta yhtään ja aika paljon on siltikin ihmisiä jotka eivät minusta pidä. 😀 Vähemmän olen tajunnut sitä, kuinka paljon nämä ajatukset ovat ohjanneet isojakin päätöksiä elämässäni ja koirankasvatuksessani. Tämä tuottaa syvää onnettomuutta siksi, koska mikäli asiat menevät hyvin, niistä ei saa todellista tyydytystä (päätökset eivät tunnu “just omalta”), ja mikäli asiat menevät huonosti, niihin katkeroituu (päällimmäisin tunne on kontrollin puute). Minä, joka olen aina kerskaillut sillä kuinka selvät sävelet minulla on kasvatustyössäni! Kääk!
Sanotaanko nyt näin välihuomiona kuitenkin näin, että joskus kymmenen vuotta sitten en olisi IKINÄ kirjoittanut tunteistani ja ajatuksistani tällä tavalla. Häpeä siitä, että en ole täydellinen on vaihtunut kuitenkin uteliaisuuteen ja huomioihin siitä, kuinka paljon kaikkea hölmöä pääkoppiemme sisällä tapahtuukaan. Se on ihan normaalia, ja minusta on hauskaa kirjoittaa siitä näin koira-aiheisiin liittyen.
Liittyen oivallukseeni, kesän teemaksi muotoutui pikkuhiljaa oman itsenäisyyden ottaminen takaisin itselle. En listaa kaikkia niitä asioita kasvatustyöhöni liittyen joita kadun tai joiden koen tapahtuneen liiallisen ulkopuolisen vaikutuksen vuoksi, koska tuskin kukaan on koskaan aktiivisesti yrittänyt kontrolloida tekemisiäni. Ihmisten pienet kommentit suuntaan tai toiseen ovat kuitenkin voineet jäädä roikkumaan, ja lopulta päätöksiä on tehty tälläisen “todistusaineiston pohjalta”. Olen tehnyt paljon tyhmiä ja/tai sinisilmäisiä päätöksiä, ja etenkin viimeisten vuosien aikana on ollut entistä vaikeampi antaa toisten ihmisten mielipiteiden olla vaikuttamatta siihen tärkeimpään, eli syntyvien pentueiden takana oleviin yhdistelmiin. Pahimmat mokat olen sentään tajunnut välttää ajoissa, ja voin rehellisesti sanoa pystyväni seisomaan kaikkien pentueideni takana sataprosenttisesti. Ja nyt kun minulla on uusi ote asiaan, asia tulee pysymään jatkossakin näin.
Joku voi jo jaarittelujeni läpi kahlatessaan kysyä, että miten kaikki tämä liittyy siihen lyhytkarvan hankintaan? No, jotenkin se linkittyi tähän uuteen “itsekeskeiseen minään”, joka saa tehdä itse omat päätöksensä täydellä sydämellä, ja kenelläkään ei ole siihen nokan koputtamista. Alkukesästä olin liittynyt taas yhden kasvattajan pentujonoon, koska hänelle oli tulossa tuon monta vuotta odottamani yhdistelmän lähisukulaisia, ja toinenkin puoli sukutaulusta sopi pirtaani. Toki tämäkin pentu oli vielä niin kaukana tulevaisuudessa, että ei siitäkään jaksanut vielä etukäteen innostua. Siinä heinäkuussa dataa naputellessa tuttava toiselta puolelta maailmaa vinkkasi mielenkiintoisista pennuista, jotka olivat puolisisaruksia hänen omalle koiralleen. Olin seurannut hänen koiransa elämää jo pari vuotta, ja pitänyt siitä mitä näin. Toiveena oli ollut joskus tuoda sen verilinjaa Suomeen esim. pakastesperman muodossa. Ensimmäinen ajatus tästä pentueesta oli kuitenkin kauhistunut “eeiiii nyt ei pysty, tämä on liian pian, älä katso tätä, älä ajattele tätä, keskity muihin asioihin!”.
Pentue jäi kuitenkin kummittelemaan, ja loppukuusta luovutin. Menin ihan vähän kurkkaamaan vain, ja esittämään ihan vain muutamia kysymyksiä kasvattajalle! Ehkä joku osaa samaistua tähän, mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen, järkevien kyselyiden, arvioiden ja pohdintojen lopuksi rakastuin aivan täysillä ja pentue tuntui vaan just olevan Se Oikea. Tähän mahtuu niin monta asiaa että miksi; kasvattaja on fantastinen, rehellinen ja hyvämaineinen koiraihminen, suku on jännittävä, ominaisuuksiltaan kriteereihini sopiva (käyttölinjainen) ja linjoiltaan jopa jotain uutta. Vapaana olevaa narttupentua kuvailtiin supersosiaaliseksi, omilla jaloillaan seisovaksi saalisviettiseksi pikku ilkiöksi. Samaan aikaan minulla oli myös puoliveljen omistajalta suvusta ja siitä mitä odottaa lisää tietoa. Koska lähestyin asiaa hitaasti, ehdin miettiä myös vähän järjelläkin. Sopiiko tämä pentu tähän itseni parantamisen itsekkääseen teemaan? Päätin lopulta että sopii. Tämä pentu olisi vain minulle itselleni, ilman että mikään ulkopuolinen taho tahallaan tai tahattomasti painosti minua päätökseen. Kaikki siihen liittyvät odotukset, unelmat ja riskinotot olivat yksin minun.
Voisin kirjoittaa romaanin siitä, kuinka vaikeaa ja kallista tämä pentu oli saada USA:sta Suomeen, mutta postauksen pituus alkaa jo huidella taivaita… Koska kasvattaja ei asunut vain USA:ssa, vaan Karibianmeren saarella Puerto Ricossa, rahtihinnat hipuivat taivaita ja suorista lennoista sai vain uneksia. Kriisejä tuli yksi toisensa jälkeen kuljetuksen, lentojen varailun, paperihommien jne. kanssa. Olin välillä niin stressaantunut, että en pystynyt toimimaan kunnolla arjessa. Liikkuvia osia oli lopulta lukemattomia, ja operaatioon osallistui intensiivisesti puolentusinaa ihmistä. Normaalisti minulla ei olisi ollut varaa ajatellakaan tälläistä tuontia, mutta yllättäen asiat järjestyivät ja olen lopulta aika tyytyväinen siihen miten sain matkan järjestymään. Jos totta puhutaan, kun kaikki oli ohi, oli jopa vähän tyhjä olo; mitä ihmettä minä nyt kauhu persiessä järjestän, minähän olin tässä aika hyvä?! Siitä huolimatta en voi koskaan kiittää tarpeeksi kaikkia jotka konkreettisesti auttoivat tai vaikka “vain” henkisesti tukivat niin, että selvittiin maaliin saakka.
Pennun virallinen nimi on Caribbean Mist Valentina, ja kutsumanimeksi tuli se monen vuoden takainen lintulaudalla vieraillut Tikka. 🙂 Ensifiilikset pennusta olivat “vau, se tulee suoraan syliin ja naamalle (pissi/kakkatassuineen)” ja “vau, onpa se chilli ja rento täällä kaiken hälinän keskellä”. Nyt kun hän on ollut Suomessa jo neljä päivää vaille kuukauden, ollaan alettu tuntemaan toisiamme jo vähän paremmin. Temperamentiltaan se on vieläkin rauhallisemmasta päästä, mikä on aivan tosi kiva ominaisuus. Tarvittaessa kierroksiakin kuitenkin löytyy, ja välillä meno on kuin pussipiru olisi päässyt irti talossa. Vaihtuvia hampaita on kokeiltu ihan kaikkeen, ja Linkistä on kehkeytynyt yksinkertaisesti paras, huipuin ja mahtavin kaveri joka lähtee aina pönttöilyihin mukaan.
Ollaan heti ensimmäisestä päivästä lähtien rakenneltu arkitaitoja, ja Tikka on hyvin ahne ja kuuliaisen oloinen pentu. Alussa se tuntui nöyremmältä, ja olen vahvistellutkin ajoittain esiin tulevaa röyhkeyttä. Sen kanssa on ollut todella kiva kuljeskella kylillä ja kaupoissa, se on mukana rennosti ja siivosti ja iloinen ihmisten huomiosta. Toistaiseksi ei siis mitään isoja hälytysmerkkejä tai sellaista, mikä tuntuisi estävän tulevaisuuden aktiviteetteja mitenkään. Aloitellaan pikkuhiljaa myös tottisjuttuja, ja keväällä lähtenemme metsäjäljelle – siinä on laji jota en ole vielä tavoitteellisesti harrastanut, mutta peltojäljeltä saatu kokemus sopii varmasti sinnekin, ja toivottavasti pääsisimme lajissa joskus kisakuntoon. Näitä tavoitteita suurempi on kuitenkin luoda hyvä suhde koiraan ja olla sen kanssa hyvä tiimi.
Pennunhakureissulla kaveri kysyi, että kiinnynkö uusiin pentuihin helposti. Sanoin silloin että kyllä, ihan epäröimättä. Näin jälkikäteen olen kuitenkin miettinyt, että onko enää kuitenkaan noin. Olen vuosien varrella kehittänyt aika hyvät taidot olla kiintymättä pentuihin liikaa, jotta joka ikisestä pentueesta ei olisi kohta joku kotona. Viimeinen pentu johon olen suuna päänä rakastunut oli Ducky, mutta olikohan sekin tunne sen arkuuden värittämää suojeluvaistoa tai ajatusta siitä että ei tuollaista voi minnekään sijoittaa? Pantsistähän en aikoinaan tykännyt mitenkään erityisesti, ja Pipistä en juuri lainkaan, sen kanssa kesti pitkään kiintyä. Linkin kohdalla päätös sen kotiin jäämisestä tehtiin jo niin varhain, että olin jo kovin kiintynyt siihen mennessä kun päästiin luovutusikään. Tikan kohdalla ensimmäiset viikot menivät lähinnä havainnoinnissa ja arvioinnissa, sekä mietinnässä että miten pentua kannattaa lähteä näiden havaintojen perusteella rakentamaan. Parin viikon jälkeen alkoi tuntumaan siltä että pentu on oma, ja nyt ihan viime päivinä sille on alkanut muotoutumaan toinen toistaan hölmömpiä lempinimiä, varma merkki rakkaudesta. 😀
Päätin että tämä postaus pitää saada tehtyä viimeistään sitten kun tuontirekisteröinti on Kennelliitossa tehty, ja kun sähköpostia pamahti eilen laatikkoon, tuli kiire kirjoitella tänään. KoiraNetistä uusista tuonneista löytyy siis pikkuneidille sukutaulu ja muut tiedot. Niin ja toki kuvia katsoneet voivat huomata, että onhan tämäkin vähän pörröinen lyhytkarvaksi. Lyhytkarvaista unelmaa hän on kuitenkin tullut toteuttamaan, ja on vanhempiensa perusteella paperillakin lyhytkarva. Tässä kohtaa hienoinen pörröisyys on lähinnä hauska bonus, ja mikäli tulee tarvetta siirtää häntä pitkäkarvarekisteriin joskus, tulen niin tekemään (hollanninpaimenkoirien kohdalla näyttelytulos tai DNA-testi). Ja mikäli käy niin että ei ole terve/luonteeseen ilmaantuu jotain perustavanlaatuista vikaa, ei minun tarvitse katua, koska olen osannut tehdä päätöksen 100% itsekkäästi aivan itse!