Muutama kuukausi on jo tullut katsottua tätä kotisivujen etusivua sillä silmällä, että pakko saada tuo toiveikas pentupäiväkirjan aloitus pois viimeisimmän kirjoituksen paikalta. Nyt kun aurinko on herätellyt meidät kevääseen, tuntuu että alkaa pikkuhiljaa olemaan tarpeeksi positiivisia kokemuksia vyön alla, että pystyy sen tekemään.

Olkoon tämä siis samalla tuon pentupäiväkirjan lopetus. En ole asiasta kirjoittanut julkisesti kunnioituksesta Korun omistajan yksityisyyttä kohtaan; kyse ei ole siitä etteikö asiasta saisi puhua, vaan siitä että en itsekään ole ollut paikalla näiden tapahtumien keskellä. Jaetaan tähän lyhyesti kuinka meille kävi. Keinosiemennyshän tärppäsi oikein hienosti, ja pentuja näkyi ultrassa vähintään yhdeksän. Valitettavasti vähän alle viikko ennen kuin Korun piti tulla meille pentulomalle, se sairastui. Nopeasti etenevät neurologiset oireet veivät siltä kävelykyvyn noin viikossa, ja viimeisten päivien aikana sillä oli valtavasti kipuja. 10.12. se halvaantui täysin, ja magneettikuvassa havaitun selkäytimessä sijaitsevan massan ja huonon hoitoennusteen takia sen eutanasiaan päädyttiin. Menetimme luonnollisesti samalla myös vielä silloin elävät pennut, sillä ne eivät olisi selvinneet kohdun ulkopuolella. Ensimmäisten selkeiden oireiden alettua otetussa röntgenkuvassa löytyi kuitenkin jo täysi talo näkyviin mineralisoituneita luurankoja, niin lähellä täysiaikaisuutta pennut olivat.

Vaikka suurin suru kohdistui luonnollisesti oman kasvatin menetykseen, sen omistajan menetykseen ja pentujen menetykseen, surin myös lyhytkarvakasvatukseni menetystä, ainutlaatuisen uroksen menetystä ja valtavan hienojen uusien kasvatinomistajien menetystä. Tarkoitus oli ollut myös pitää kotona pentu, joten uuden perheenjäsenenkin menetystä tuli surtua. Kaikkien niiden toiveiden ja odotusten menetystä, mitä sellaiseen pentueeseen liittyy josta on ollut aivan erityisen ylpeä.

Joulu-, tammi ja helmikuukin menivät vielä aikamoisessa sumussa. Olin pitkään aivan oudossa shokissa, jossa mikään ei tuntunut miltään ja jossain vaiheessa päätinkin, että en halua olla enää osana tätä touhua. Dexin menetys, Pipin sairaus ja nyt tämä, ja nämä pelkästään ne mitkä viitsin julkisesti mainita. Vastoinkäymistä ja surua toisensa jälkeen, lähellä ja kaukana, mutta kaikki koiraharrastukseen liittyen. Olen aivan äärettömän kiitollinen kaikille niille jotka ottivat aikaa laittaa viestiä, lähettää hyviä ajatuksia, tai jotenkin muuten tukea tässä tilanteessa. Kenelläkään ei ole vastuu toisen harrastuksen mielekkyydestä, mutta kyllä se vaan antaa häden hetkellä paljon, kun tietää että maailmassa on ihmisiä jotka välittävät. Kiitos etenkin pentujeni omistajille, tiedätte kyllä. Pääsin kuin pääsinkin yli vaikeimmasta ilman että tein mitään hulluja liikkeitä, luojan kiitos.

Kaikki muutkin syksyllä hyvään vauhtiin saadut suunnitelmat jäivät tauolle, eikä oikein mikään ole edistynyt mitenkään. Nyt ihan viime viikkoina olen alkanut kaivamaan taas ajatuksia naftaliinista. Aurinko on alkanut paistaa, ja sulaviin metsiin pääseminen tuo energiaa aivan erityisellä tavalla. Koiraharrastuksen ulkopuolisessa elämässä on tapahtunut paljon hyviä asioita, kyläilyjä, vanhan harrastuksen herättämistä jne. Joskus on hyväksi ottaa vähän etäisyyttä, ja etsiä voimia muualta.

Uskon ja toivon että tänä talvena koettu jää vaikeimmaksi koiraharrastuksessa kokemakseni. Nyt meille koittaa iloa ja onnistumisia, ja jännittäviä ihania aikoja. 🙂 Seuraavat pentuesuunnitelmat ovat syksylle, jospa sitten kolmen vuoden tauon jälkeen saataisiin aikaan maailman hienoin pentue. Sen jälkeen meillä on lisää suunnitelmia toivottavasti jo heti ensi vuodeksi, sillä kaikki sijoitusnarttuni ovat nyt yli 2-vuotiaita ja niiden tekemisistä pitäisi alkaa pikkuhiljaa päättämään. Lisäksi lähivuoden/vuosien toiveissa olisi tuontikoira tai pari, ja ehkä jossain vaiheessa kuitenkin myös se uusi perheenjäsen. Ei kuitenkaan vielä ihan heti.

Tämä kirjoitus ei nyt ollut ehkä sitä kaikkein perinteisintä koirabloggausta, mutta toisaalta tälläistä kasvatus on. Aivan valtavia suruja, mutta myös valtavia iloja. Eikä niitä todella jaksa, jos koiraharrastus on koko elämä. Sen olen ymmärtänyt todella myöhään, mutta tulevina vuosina pidän sen mielessä paremmin. Seuraavan kerran kirjoitan toivottavasti jostain kivasta, avaan ehkä niitä pentusuunnitelmia tai kommentoin kevään tapahtumia. Se tähtäimessä siis!

Jos englanti sujuu, kokosin vuoden lopussa tietynlaisena terapiana paperille kasvatukseni 10v kronikan. Alun perin se piti tehdä jo elokuussa kun ensimmäinen pentueeni täytti 10v, mutta olin silloin aivan liian pentusuunnitelmien huuruissa että olisin saanut sitä aikaiseksi. Kooste löytyy tämän linkin takaa. Tämäkin kirjoitus avaa kasvatustyötäni aika hyvin siitä kiinnostuneille.