Vaikka Dakota x Brimi -“pentue” olikin monella tapaa helpoin koskaan, oli sen kasvattaminen kuitenkin omalla tapaansa vaativa ja paljon ottava urakka. Siinä vaiheessa kun pentu tuli laatikosta ulos, eli se kanssamme tässä kotona kuin oma koira – mitään pentuhuonetta tai -aitausta ei tällä kertaa tarvittu. Lisäksi oman pennun kasvattaminen ja sosiaalistaminen tässä rinnalla toi paljon lisää hommaa.

Millainen tästä Brimin ainokaisesta sitten kasvoi? No, hyvin aikaisin kävi erittäin selväksi että mikään nyhverö se ei ainakaan ole. Kun Muusa (tuleva nimi saatiin tietää jo muistaakseni ensimmäisellä viikolla, joten pentu oli helppo opettaa siihen heti kun se moisista ymmärsi. Solaceksi sitä kutsuttiin kuitenkin “meidän kesken” hyvin pitkään) haluaa jotain, se myös tekee selväksi että näin on. Auta armias jos sen jätti väärälle puolelle koiraporttia! Samaan aikaan se jäi kyllä kotiin oikein mielellään yksin nukkumaan, mutta niin kauan kun on mahdollista että joku on kuulemassa, mieltä pitää osoittaa hyvin ahkerasti. Loppuaikoina se osasi komentaa myös RUOKAAHETITÄNNE ja SIIVOAHETITOIPASKA, joten pitkää pinnaa tarvittiin…! 😀

Ainokaispennuille tyypillinen ongelma-alue eli ns. koirien kielen oppiminen ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan mikään ongelma. Täysjärkiset aikuiset koirat sekä alle 3 kk vanhempi toinen pentu siivittävät Muusan kehittymistä ihan oikeaksi koiraksi. Alussa pentujen leikkejä sai vahtia ihan tosissaan, myöhemmin toimia erotuomarina kun meno alkoi muuttumaan hurjaksi, ja lopulta sitten vain katsoa vierestä kun 5,5-kiloinen Muusa ja 11-kiloinen Ducky painivat tosissaan, miltei tasavertaisina. Kaitpa ihan hyvä, että Muusa oli koko kasvuaikansa niin paljon ikäistään suurempi!

Kaikissa ympäristöissä se oli aina kuin kotonaan. Nekin kerrat kun se pääsi säikähtämään (vaikkapa iso auto joka parkkeerasi ihan nenän eteen), se nollasi tilanteet salamannopeasti ja oli pian jo tutkimassa kohdetta häntä pystyssä. Ihmisiä kohtaan aivan uberubersosiaalinen ja lunki. Summa summarum – tästä pennusta on ihan rehellisesti sanottuna vaikea löytää mitään “vikaa”. Niin paitsi se jästipäisyys ja äänenkäyttö. 😉 Kaikesta “täydellisyydestään” huolimatta Muusa oli helppo lähettää uuteen kotiin, aivan ekana iltana tuli mietittyä miten se pärjää, mutta muuten on ollut vain tyytyväinen olo että se vihdoin pääsi maailmalle kokemaan ja tekemään kaikkea uutta. Ja kotiin jäi ihana, hyvin erilainen mutta sitäkin rakkaampi oma pentu aka Ducky.

Muusan kehittyminen on varmistanut myös sen, että haluan ehdottomasti käyttää Dakotaa uudelleen. Pentu oli kaikkea sitä, mitä uskalsin pentueelta toivoakin. Jos seuraavat pienet ovat yhtään samasta puusta veistettyjä, tulen olemaan todella tyytyväinen pentueeseen nimenomaan luonteiden osalta (niin ja tässä tietenkin puhun luonteista alle luovutusiässä, se mitä pennuista sitten isona tulee on jo ihan eri tarina). Peukut pystyssä, että terveyskin seuraisi samoja linjoja.