En tiedä kuinka moni blogin “ulkopuolinen” lukija näistä asioista on kiinnostunut, mutta ainakin omissa kasvatinomistajissa on ihastuttavan paljon jalostuksesta kiinnostuneita ihmisiä, joten jos sitten teille sitten, armaat pentujen omistajat! Meidän omassa facebook-ringissä tämän esiastetta jo alustavasti vähän esittelinkin, mutta sitten homma tuttuun tapaan karkasi käsistä ja tästä sai lopulta ihan kokonaisen blogipostauksen verran asiaa.
Aiemmin olen jaaritellut sukusiitoksen haitoista ja hyödyistä, joten siihen en mene enää sen enempää (myöhemmin lisätty: valehtelin, kyllä tässäkin jutussa mennään sinne suunnille!). Monille vähän vähemmän tuntemattomampi asia on sukukato, sukukatokerroin, sukukatoprosentti tai vastaava ilmaisu kuvaamassa kuinka monimuotoinen sukutaulu todellisuudessa on. Sukusiitosastehan voi olla aivan hyvin nollassa vaikka molemmat vanhemmat olisivat voimakkaasti sukusiitettyjä. Sukukatoa ei samalla tavalla pysty “narraamaan”, vaan joka ainoa koiran taustalta löytyvä sukusiitos näkyy tässä luvussa armottomasti.
Sukukato – AVK – on myös ehdottomasti helpompi laskea. Tämä luku (joskus ilmoitettu prosenteissa “sukukatoprosentti” esim. 100% tai 85% tai pelkissä luvuissa “sukukatokerroin” vastaavasti 1 ja 0.85, itse käytän prosentteja) hyvin simppelisti lasketaan suoraan siitä, kuinka suuri osa kunkin koiran esi-isistä on uniikkeja, ts. kuinka monta eri nimeä sukutaulussa esiintyy. Esimerkiksi kahden polven sukutaulussa kullakin koiralla on 2 vanhempaa ja 4 isovanhempaa. Tapauksessa, joissa neljästä isovanhemmasta kaksi on samoja – vaikkapa yhteiset isoisät, jää sukutauluun 3/4 isovanhempaa (+2 vanhempaa, yhteensä 5/6 nimeä) ja uniikkia materiaalia tässä polvessa on siis ~83%. Laskenta monimutkaistuu mitä useampia polvia otetaan mukaan, ja järkevintä onkin ilmoittaa tämä luku yhtä suurella määrällä polvia kuin sisäsiitos on laskettu. Esim. viiden polven sukutaulussa on jo 62 paikkaa, joissa kaikissa pitää olla uniikki nimi 100% AVK:n saavuttamiseksi. Mikä sukukadossa on oleellista on se, että mikä on kerran kadotettu ei voi tulla enää takaisin. Kerran menetetty monimuotoisuus ei enää korjaannu vaan tulee näkymään kaikkien tulevienkin sukupolvien taustalla.
Tässä postauksessa halusin jakaa havaintojani sukukadosta visuaalisesti pelkkien numeroiden sijaan. Sen sijaan että näissä kuvaajissa sukutaulu täytettäisiin lokero lokerolta, kirjoitetaan jokainen nimi vain kerran, heti kun se sukutaulussa ensimmäisen kerran esiintyy. Innostuin valtavasti kun hoksasin, että tällä keinoin on todella helppo vertailla erilaisten holskujen perimän monimuotoisuutta ihan konkreettisesti, sen sijaan että aina toistettaisiin sitä samaa mantraa kapeasta geenipoolista ja sukupolvien sisäsiitoksesta yadayadayada. Aloittaessani en vielä tiennyt kuinka monella sukupolvella nämä kannattaisi tehdä, mutta lopulta päädyin lopettelemaan kahdennentoista sukupolven kohdalla kun saavuttiin muunnosten kantakoirien kieppeille ja tärkeimmät tiedot monimuotoisuudesta oli jo saatu. Pelkästään kahdennessatoista sukupolvessa uniikkeja nimiä pitäisi olla jo yli 4000 (ja tietenkin aiemmat sukupolvet päälle, eli koko sukutaulussa pitäisi olla 8190 uniikkia nimeä 100% saavuttamiseksi), noin monta koiraa meillä ei ole koko muunnoksessa koskaan ollut edes olemassa!
Ihan ensimmäiseksi tein kaksi kuvaajaa ns. puhdaslinjaisista pitkäkarvaholskuista. Nämä ovat sellaisia koiria, joiden takana ei ole tervuristeytyksiä ja lk-risteytyksistäkin vain ne ns. pakolliset eli 60- ja 80-luvulla tehdyt risteytykset. Valitsin esimerkeiksi sukutaulut, joista toinen on lyhyellä aikavälillä hyvin vähän sukusiitetty, viidessä polvessa alle 2%, ja toinen voimakkaasti sukusiitetty, viidessä sukupolvessa yli 8%. Tässä oli tarkoituksena tarkastella sitä kuinka sukusiitetyssä kannassa lyhyellä aikavälillä tehdyt valinnat sukusiitoksen vähentämiseksi vaikuttavat monimuotoisuuteen.
Näitä kuvaajia katsellessa pyydän muistamaan, että “täydellinen” tilanne näissä olisi silloin, kun seuraava sukupolvi olisi aina edellistä kaksi kertaa leveämpi. Käytännössä näin ei pysty olemaan kovin pitkälle menneisyyteen katsottaessa, ei koirissa eikä ihmisissäkään. Mutta ilman muuta, mitä leveämmästä sukupolvesta on kyse sitä paremmassa jamassa monimuotoisuus on. Vaikka teksti onkin sen verran pientä että nimistä tuskin erottaa mitään, olen vielä blurrannut pari ensimmäistä sukupolvea varmuuden vuoksi. Nimet eivät myöskään ole välttämättä ns. oikeassa järjestyksessä sukupolvien sisällä. Ei siis ole tarkoitus esitellä/arvostella kenenkään tietyn henkilön kasvatustyötä, vaan valitsemani pentueet ovat kaikki 2010 jälkeen ympäri Eurooppaa syntyneitä, etsimäni kriteerit täyttäviä yhdistelmiä. Jos joku kuitenkin arvaa kaikki yhdistelmät, onneksi olkoon, tunnet rodun hyvin!
1. “puhdaslinjainen” pitkäkarva – korkea SS%
Tässä kohtaa haettiin siis uutta sukusiitosta esittävää, puhdaslinjaista sukutaulua. Mitä näitä liittämiäni kuvia tuijottamalla sitten mahdollisesti saa selville? Ensimmäisenä silmään varmasti käy se, että tämän sukutaulun kanssa jäämme hyvin kauas sukupolvi sukupolvelta leveyden tuplaamisesta. Itse asiassa vain kolme ensimmäistä polvea ovat säästyneet sukukadolta, ja neljännestä polvesta uupuu jo viisi nimeä. Koska menetettyä ei saa enää takaisin, voi viidennessä polvessa olla korkeintaan tuplat neljännen polven nimistä, eli kun neljännessä polvessa meillä on 11/16 nimeä, voi viidennessä polvessa parhaassakin tapauksessa olla vain 22/32 nimeä (koska jokaisella koiralla voi olla max. 2 vanhempaa). Tässä sukutaulussa niitä on itse asiassa 15/32, eli sukukato on voimistunut entisestään ja jatkaa voimistumistaan seuraavissakin sukupolvissa. Samalla myös sukusiitosprosentti on jatkanut voimakasta kasvuaan.
Tarkimmat ehkä saattoivatkin jo arvata että sukutaulussa punaisella/keltaisella näkyvät sarakkeet esittävät lyhytkarvaverta. Ensimmäinen punainen sarake löytyy kuudennesta polvesta (näkyy vähän huonosti, pahoitteluni), jonka jälkeen sarakkeiden määrä tuplaantuu, taas tuplaantuu ja sitten lisääntyy vain yhdellä. Tämä kertoo arvatenkin siitä, että käytetty lyhytkarva oli itsekin sisäsiitetty eikä tuonut pitkäkarvaan yhtä monimuotoista perimää kuin se olisi voinut. Tottakai tulee muistaa, että risteytykseen käytetyn koiran kaikkien sukulaisten perimää ei tulisi käytettyä hyväksi kuitenkaan, koska nämä geenit ovat silti tulleet rotuun vain yhden yksilön kautta.
Tässä sukutaulussa mielenkiintoisin on mielestäni polvi 10, joka ainakin näennäisesti on ollut rodulle pullonkaulatilanne. Tässä sukupolvessa varsinaisia pitkäkarvaisia nimiä on vain viisi loppujen ollessa lyhytkarvoja. Osa lyhytkarvoista on myöhemmin käytetyn lk-nartun sukutaulukoiria, eli ne eivät varsinaisesti olleet osana pitkäkarvajalostusta vielä tässä vaiheessa (oransseja, jotka sulautuvat yhteisten sukulaisten kautta keltaisiin). Mukana on kuitenkin ne kaksi lyhytkarvaa, jotka 60-luvulla risteytettiin pitkäkarvojen kanssa. Uniikkeja jalostuskoiria tässä polvessa on siis 7. Sukutaulun luhistumisen asteesta helposti nähdään, että tuolloin oli todellakin korkea aika lisätä uutta verta muunnokseen, joka oli rusentumassa sukusiitosdepression alle. Koska kanta oli pieni ja sukusiitos jatkui tästä eteenpäin yhtä voimakkaana kuin ennenkin, nähdään sekä sukusiitoskaaviosta että sukukatokuvaajasta se fakta, että lopullista helpotusta nuo kaksi risteytystä eivät todellakaan tuoneet. Jalostuskoirien määrä lisääntyi merkittävästi, mutta koska käytetyt lyhytkarvat olivat läheistä sukua toisilleen (puolisisaruksia) ja olemassaolevien pitkäkarvojen sukulaisuussuhteet olivat vielä suurempia, sukusiitoksen nousu lieveni vain hiukan. Sukupolvessa 12 nähdään ensimmäisiä rekisteröityjä pitkäkarvoja, koiria jotka löytyvät tämän pentueen takaa satoja kertoja, paljon useammin kuin kuvaajassa näkyvät lyhytkarvat.
Varsinaiseksi pullonkaulaksi tätä kaventumaa ei kuitenkaan voi nimittää, sillä aiemmissa sukupolvissa pitkäkarvoja oli vielä vähemmän ja noita sukupolvia kuvaajassa leventää vain myöhemmin käytettyjen lyhytkarvojen taustalla olevat koirat. Jos kuvaajaa kasvatettaisiin vielä ihan pari sukupolvea, ei pitkäkarvoja olisi nähtävissä lainkaan ja kaikki saatavissa oleva tieto tulisi lyhytkarvoilta. Jos pitkäkarvoilla ylipäätään oli pullonkaula, se oli juurikin se aikakausi kun koiria ei ollut rekisterissä lainkaan ja muunnos jouduttiin luomaan alusta saakka. Tätäkin kutsuisin ennemmin nimellä “founder effect”; hyvin pienellä määrällä koiria luodaan kokonainen uusi rotu ja saadaan näin aikaiseksi kanta jolla ei ole välttämättä enää paljoakaan yhteistä alkuperäisen populaation kanssa. Tämä ensimmäinen sukukatokaavio kertoo meille tarinaansa äärimmäisen kapeasta rodusta, johon on muutaman kerran lisätty toista kapeakantaista rotua, sukusiitosasteiden pysyessä jatkuvasti vaarallisen korkeina.
Tämän pentueen AVK näillä käytetyillä 12 sukupolvella on n. 2,5%. Kyllä, luit oikein! Yli 95% siitä perimästä mitä tässä sukutaulussa olisi voinut olla, on menetetty iäksi.
2. “puhdaslinjainen” pitkäkarva – matala SS%
Näyttää jo paremmalta, eikö!? Tässä yhdistelmässä on noudatettu nykyään suositeltua tapaa yrittää pienentää sukusiitosta sukupolvi sukupolvelta. Tämä tarkoittaa aina käytännössä mahdollisimman erisukuisten koirien parittamista. Vaikka tämä kuvaaja näyttää edelliseen verrattuna sangen hyvältä, on (etenkin pienilukuisesta rodusta puhuttaessa) tälläisessä tavassa jalostaa ainakin kaksi merkittävää ongelmaa; ensimmäisenä voimme vain kuvitella kuinka paljon tärkeitä kriteerejä joudutaan laittamaan syrjemmälle, kun vanhemmat pentueille valitaan lyhyen sukusiitoksen perusteella. Tilaa ei jää oikein minkäänlaisille valinnoille, koska erisukuisia koiria ei todellakaan ole edes jokaiselle sormelle. Tässä päästään toiseen ongelmaan eli siihen, että todellisuudessa mitkään pitkäkarvat eivät ole “erisukuisia”, ja tällä tavalla pentueita tehtäessä tehdään jalostusvalintaa kriteerillä joka on suorastaan valheellinen.
Otetaan asiasta esimerkki: Tässä yhdistelmässä sukusiitosta on “pienennetty” suorastaan oppikirjan mukaan, kuten ensimmäisessä kappaleessa mainitsin. Pentueen oma lyhyt (5 polven) SS on 1.5% ja sen vanhempien ka. n. 3%. Isovanhempien sukusiitosten ka. on 5.5%. Lyhyellä aikavälillä sukusiitosta on siis selkeästi onnistuttu laskemaan, ja se on hieno juttu sinänsä. Kun sitten siirrytään katsomaan todellista sukusiitosta, tälläisen jalostusvalinnan keinotekoisuus paljastuu helposti. Kun pentueen oma kokonaissukusiitos on 38.8%, on sen vanhempien sukusiitoksen ka. 38.0% ja isovanhempien sukusiitoksen ka. 37.8%. Todellisuudessa sukusiitos on siis viimeisimmissä polvissa selvästi noussut laskemisen sijaan! Muunlaisilla jalostusvalinnoilla prosentit olisivat voineet nousta vielä korkeampaa vauhtia, mutta koskaan ei tulisi missään nimessä tuudittautua lyhyen sukusiitoksen antaman informaation tuomaan turvallisuudentunteeseen.
Kun katsotaan tässäkin kuvaajassa sukupolvea 10, havaitsemme että meillä on siellä jälleen vain viisi pitkäkarvaa. Tähän kohtaan sattui osittain viisi eri yksilöä kuin edellisessä sukutaulussa, tämä vaihtelu on luonnollista ja riippuu täysin siitä millä tavalla kukin sukutaulu on rakentunut – samat koirat osuvat eri sukutauluissa eri polviin. Tilanne on kuitenkin sama sekä korkean että matalan sukusiitoksen pentueella: niiden taustalta löytyy aivan yhtä kapeasti perimää kummassakin tapauksessa ja kokonaissukusiitoksessa on muutaman hassun prosentin ero. Sukusiitostaulukosta voi todeta, kuinka sen viidennen sukupolven jälkeen sukusiitos on ampunut taivaisiin aivan samalla tavalla kuin edellisessäkin yhdistelmässä.
En halua kuitenkaan vähätellä tätä yhdistelmää tai muita sen kaltaisia. Näin sen pitäisikin mennä, että useampaa koiraa käytettäisiin jalostukseen, eikä vain sitä yhtä “hyvää” johon sitten rankasti linjataan. Ehkä tämäkin yhdistelmä on puhdaslinjainen sattumalta, eikä siksi että kasvattajat ovat aktiivisesti valinneet jalostuskoiransa risteytysprojektejen ulkopuolelta. Valitettavasti lopputuloksen kannalta puhtaiden linjojen ero on aina äärimmäisen pieni, ilman korjausliikkeitä suuria ongelmia on tulossa (ja on jo tullut) vaikka kasvattaisimme koirien määrää kuinka voimakkaasti. Tämän esimerkin yhdistelmä käy leveimmillään 34 koirassa sukupolvessa kuusi, mikä jättää sen sukupolven sukukadoksi hieman yli 50%. Kuudes sukupolvi olisi siis ihannetilanteessa melkein kaksi kertaa nykyistä leveämpi!
3. F-linjainen pitkäkarva – matala SS%
Koska aiemmin jo todettiin että kokonaisuuden kannalta lyhyen sukusiitoksen määrällä ei ole suurtakaan väliä, on loput esimerkit tehty pelkästään ns. matalan sukusiitoksen pentueista. Tietoisuus sukusiitoksen haitoista on rodussamme laajalti tiedossa, joten suurin osa kasvattajista pyrkii ainakin jonkinlaisilla eväillä sukusiitoksen rajoittamiseen. F-linjaisen esimerkkiin halusin pentueen, joka jakaa saman materiaalin aiempien puhdaslinjaisten kanssa (eli takaa ei löydy uudempia lk-risteytyksiä), mutta jonka takaa tulisi tehdyt tervuerenristeytykset molemmilta puolilta sukutaulua, antaen näin mahdollisimman paljon uusia nimiä. Nykyään on paljon koiria joiden takaa tulee tervuerenveri vain yhtä tai mahdollisesti kahta linjaa pitkin, mutta tähän tarkoitukseen halusin voimakkaammin F-linjaa painottavan sukutaulun.
Tämä kuvaaja kertoo meille joitain uusia asioita. Ensinnäkin näemme, kuinka valtavasti monimuotoisempi tausta pitkäkarvoihin risteytetyllä tervuerenuroksella (violetit pykälät) oli verrattuna risteytettyihin lyhytkarvoihin. Edes kolmen eri lyhytkarvayksilön tuoma apu ei antanut pitkäkarvoille yhtä paljon näennäistä monimuotoisuutta kuin tuo yksi tervueren.
Vaikka tervuerenristeytyksiä tehtiin kaksi, ne kannattaa mieluummin ajatella yhtenä risteytyksenä, sillä ko. koira paritettiin emän ja tyttären kanssa. Kummastakin näistä pentueesta käytettiin useampaa koiraa jatkoon, mikä on täsmälleen oikea tie maksimoimaan hyöty risteytyksestä. Yhteensä 8 koiraa vietiin eteenpäin. Valitettavasti projekti ei ottanut tuulta alleen aivan niin hyvin kuin alku vihjasi, ja seuraavassa polvessa näiden koirien jälkeläisiä jatkoon meni vain kuusi. Näistä vain neljän suku (sisarusparit) jatkui eteenpäin nykypäivään saakka. Lopulta siis hyvästä alusta huolimatta tasan kaksi tervu-uroksen jälkeläistä, yksi molemmista pentueista oli lopulta se pilli jonka kautta tervuerenveri pitkäkarvaholskujen kantaan valutettiin. Jos nykypäivän F-linjaisten takaa löytyisi parhaassa tapauksessa kokonaiset kahdeksan eri 1. polven risteytystä, meillä olisi paljon vaihtelevampi otos risteytyksessä käytetyn tervuerenin perimästä (yli 99%) käytössä. Kahden jälkeläisen avulla n. neljäsosa tervuerenuroksen perimästä on jäänyt pois jatkosta jo heti kättelyssä.
Nämä kaksikin koiraa olivat kuitenkin avuksi, ja sen näkee mm. jonkin verran hitaammasta sukusiitosasteen noususta verrattuna puhdaslinjaisiin pentueisiin. Myös sukukatokuvaaja näyttää terveemmältä; näillä koirilla on kaikki se mitä aiemman kahden kuvaajan koirilla on, mutta lisäksi niillä on vielä suuri määrä uniikkeja nimiä (uniikkia perimää) sukutauluissaan. Niiden “kala” on lihavampi vyötäröltä (ei koskaan pienempi kuin 23 koiraa) ja varustettu leveämmällä pyrstöllä. Se, että tervuerenperimä tulee vain kahden koiran takaa kertoo kuitenkin omaa tarinaansa siitä, että tässä ei olla vieläkään kuivilla vesillä, ja lisää vaihtoehtoja tarvittaisiin pian ennen kuin materiaalia on taas menetetty peruuttamattomasti.
4. Voimakkaasti lk-taustainen pitkäkarva – matala SS%
Tähän kohtaan oikean pentueen löytäminen vaatikin vähän selailua. Halusin tehdä kuvaajan pentueesta, jossa olisi mahdollisimman monta eri lk-veren lähdettä molemmilla puolilla sukutaulua, mutta jossa ei olisi lainkaan F-linjaa mukana. Tarkoitus oli tarkastella ainoastaan voimakkaan lyhytkarvataustan vaikutusta monimuotoisuuteen. Oikea sukutaulu löytyi ja mitä ihmettä – tässähän meillä ei ole enää kala, vaan se aito ja oikea “timantin” muoto joka paremmalla geneettisellä pohjalla seisovilla roduilla on tavallinen! Tähän olen merkannut lyhytkarvaveren lähteet vihreällä, ja niiden takaa tulevat koirat turkoosilla selvyyden vuoksi. Voidaan siis helposti (tai ainakin hieman lähemmällä tarkastelulla) nähdä, että tähän sukutauluun tulee lyhytkarvaa seitsämästä eri lähteestä sen “tavallisen” kolmen sijaan.
Kun tätä kuvaajaa katsoo, vyöryy rotua rakastavaa päin lämmin ilahduksen aalto. Se muuttuu epätoivoksi siinä vaiheessa, kun mielipiteisiin rodun parissa tutustuu vähän tarkemmin ja saa oppia että tälläinen sukutaulu on rodun kotimaassa itse asiassa epätoivottava. Syyt sisältävät mm. sen että liika lyhytkarvaveri tuottaa liian vähäturkkisia koiria sekä sen, että lk-vanhemmista syntyneitä pitkäkarvoja ei saisi käyttää jalostukseen koska niiden sukutauluissa epäillään olevan jotain epämääräistä. Tämä sukutaulu on itse asiassa esimerkeistäni ainoa, joka pysyy pahimman vaaravyöhykkeen eli 25% sukusiitoksen alapuolella. Kun mennään tämän yli, puhutaan valtavista riskeistä resessiivisiä sairauksia ja ongelmia kohtaan. Sukusiitosprosentti on perimmiltään juurikin todennäköisyys homotsygoosille. Monet perinnölliset ongelmat tulevat esiin vasta samaperintäisinä, joten sukusiitoslaskelma toimii parhaiten työssään ennustamassa riskiä ikäville yllätyksille.
Säännöllisesti lyhytkarvaa lisäämällä tervehdyttäisimme kantaa aivan valtavasti. Kuten jokainen voi lukuja vertaillessa itse todeta, tämän viimeisimmän yhdistelmän kokonaissukusiitoksessa on melkein 20 prosenttiyksikön ero ensimmäiseen yhdistelmään. Jos katsotaan lyhyttä sukusiitosta, on yhdistelmällä 3 ja 4 aika lailla tasan sama sukusiitos viidessä polvessa. Mutta kummalla todella on monimuotoisempi suku? Ja mitä jos yhdistäisimme koirat pentueista 3 ja 4, silloinhan saisimme mukaan vielä sen tervunkin! Toki tälläisiä yhdistelmiä on jossain määrin tehtykin – esim. meidän Glen x Malta -yhdistelmä on sekä lk- että tervutaustainen, mutta tässä pakinassa esitetyt esimerkit ovat erikoistuneimpia pentueita mitä löysin. Meidän ei todellakaan tulisi pelätä näiden “linjojen” yhdistämistä, sillä tässä vaiheessa rotu on tilassa jossa kaikki mahdollinen materiaali pitäisi saada käyttöön. Ja lisää risteytyksiä tarvitsemme pikapikaa. Jos saisimme kaikkien pitkäkarvaisten holskujen kuvaajat näyttämään tältä numero neloselta, ja sukusiitos keikkuisi siellä alle 25%:ssa meillä olisi jo aika hyvin toivoa tulevasta. Tuossa vaiheessa vaara ei olisi enää niin akuutti, kunhan vain saisimme pidettyä tilanteen samana (tai vielä parempana!) sukupolvesta toiseen mentäessä.
Esimerkiksi tollereita on nimitetty yhdeksi maailman sisäsiittoisimmista roduista, joka on todella roturisteytysten tarpeessa. Huvikseni kävin katsomassa Katariina Mäen tutkimusta aiheesta, ja yllätyin lukiessani että esimerkiksi keskimääräinen sukusiitos on tollereilla “vain” n. 25%. Kuten edellä on esitetty, pitkäkarvaholskuissa ainoastaan ne epätoivotut, kyseenalaisia reittejä pitkin uutta verta saaneet koirat pääsevät tähän samaan, valtaosa rodusta on vähintään 10 prosenttiyksikköä korkeammalla.
Sukulaisia vai ei?
Nollaprosentteihinhan emme koskaan tule pääsemään, eikä meidän välttämättä rodun laajuisella tasolla tarvitsekaan. Osa esi-isistö kun voi mahdollisesti olla vain “nimiä paperilla”. Miten tämä oikein on mahdollista? Jos mietitään pitkäkarvaholskujen kantakoiria, Adri, Faust etc. on aivan selvää että ne ovat tämän pähkäilyn ulkopuolella. Ne löytyvät joka ainoan koiran takaa niin monta kertaa että niiden perimää löytyy varmasti joka koirasta. Esimerkkinä: Mitä jos yhtäkkiä onnistuisimme saamaan pakastespermaa yhdestä ensimmäisistä rekisteröidyistä pitkäkarvauroksista (muutama sukupolvi Adrista ja Faustista eteenpäin), tämä yksilö nimeltä Tjallo (kuvassa). Siementäisimme tässä jutussa pentueen numero 1 nartun 50-luvulla syntyneen Tjallon spermalla, mutta ennen toimenpidettä tarkistaisimme sukulaisuusasteen; Tjallo x pentueen #1 narttu sukulaisuusaste on 58%. Tämä on korkeampi kuin kahden täyssisaruksen sukulaisuusaste, vaikka välissä on noin kymmenen sukupolvea! Tässä tapauksessa siis yhdistelmässä ei olisi mitään järkeä, Tjallon perimä on varmasti turvattu.
Toisaalta sitten jos meillä olisi narttu yhdistelmästä #3 (F-linjainen yhdistelmä) ja haluaisimme käyttää sille jotain sen tervu esi-isistä, olisimme huomattavasti oikeammilla jäljillä. Valitsisimme käytetyn tervu-uroksen Ge-Tjakon (joka siis löytyy jo narttumme takaa useita kertoja – pikalaskennalla ainakin kahdeksan kertaa) viidennestä polvesta kuuluisan uroksen Willy de la Garde Noiren (kuvassa, toistuu myös useita kertoja vuorostaan Ge-Tjakon takana). Sukulaisaste Willy x pentueen #3 narttu välillä olisi silti vain 0.70%! Käytännössä voisi aivan hyvin olla tilanne, että Willyn perimää ei olisi nartussamme lainkaan, vaikka Willy löytyy sen sukutaulusta monen monta kertaa. Tämä johtuu siitä, että Willy on itse (kuvaannollisesti) matkustanut monen pullonkaulan läpi; ensin se on taistellut kymmenien muiden koirien kanssa saadakseen perimänsä Ge-Tjakkoon saakka. Willyn ja Ge-Tjakon sukulaisuusaste on 25%, joten luultavasti Ge-Tjakkoon saakka Willyllä ei ole ollut paljoakaan ongelmia “päästä etenemään”. Tästä eteenpäin asiat ovat monimutkaistuneet, kun Ge-Tjakon perimästä 50% on mennyt sen jokaiselle jälkeläiselle. Kuinka paljon Willyä oli siinä osassa, joka meni näille kahdelle risteytyslinjaa kantaneelle koiralle? Entä sitten seuraavassa polvessa, kun Ge-Tjakkoa oli enää 25%? Itse Ge-Tjakon ja sen kahdeksankertaisen jälkeläisen sukulaisuusaste on alle 3% – on hyvin todennäköistä että Willyn perimää (tai edes Ge-Tjakon) ei olisi tässä nartussa enää lainkaan ja tälläisellä yhdistelmällä pääsisimme käytännössä ulkosiitokseen.
Koska jokaisen koirayksilön perimä puolittuu aina sukupolvesta toiseen siirryttäessä, on hyvin odotettavaa että joidenkin yksilöiden perimä ei pääse eteenpäin käytännössä montaakaan sukupolvea. Tähän voi olla syynä joko sattuma tai jalostusvalinta, luultavasti molemmat. Syy siihen, miksi roturisteytyksissä juuri se ensimmäinen sukupolvi on tärkein, on nimenomaan tässä laskennassa; jokaisella jälkeläisellä on varmasti 50% toisenrotuisen vanhempansa perimästä. Kun mennään seuraavaan polveen, teoriassa tämä määrä puolittuu ja toisen polven jälkeläisillä on kaikilla 25% toisenrotuista perimää. Todellisuus voi kuitenkin olla missä tahansa välillä 0-50% – ääritapauksessa risteytysjälkeläinen (teoriassa) voisi periyttää eteenpäin täsmälleen sen saman aineksen, mitä se sai jommalta kummalta vanhemmaltaan, ja täten toisen vanhemman vaikutus katoaisi täysin. 25% on aina keskimääräinen todennäköisyys, mikä toteutuu suuria koiramääriä katsellessa, mutta yksilötasolla totuus voi olla muuta. Mitä edemmäs tietystä esivanhemmasta mennään, sitä todennäköisemmin sen vaikutus katoaa kokonaan ja päätyy vain nimeksi paperissa, etenkin jos jalostusvalintaa tehdään sen tuomia ominaisuuksia vastaan (esimerkiksi risteytystapauksissa vieras ulkonäkö).
Haluaisin kuitenkin nyt lisätä, että yhtään mitään risteytysprojektia ei pitäisi ylenkatsoa, enkä halua antaa sellaista kuvaa tässäkään postauksessa vaikka jauhankin siitä kuinka sääli on että tervuerenristeytyksen 1. polven jälkeläisiä ei käytetty laajemmin. Jos holskukasvattajat nyt yhtäkkiä päättäisivät laittaa useammankin roturisteytysprojektin pyörimään, samaan tapaan kuin joissain muissa roduissa on tehty, olisi järkevääkin karsia jälkeläisiä hieman tarkemmin. Mutta sitten kun puhutaan yhdestä ainokaisesta risteytyksestä ja vielä niin että tulevaisuudessa ei olla uusia tekemässä, ensisijaisen tärkeäksi jää maksimoida uuden perimän siirtyminen seuraaville sukupolville. Ja tämän voi tehdä vain suuremmalla määrällä jalostuskoiria! Näitä ajatuksia voimme jatkaa niihin suuntiin, että rodulle/jalostukselle on monin tavoin parempi pitää yllä useampia risteytysprojekteja kuin risteyttää vasta aivan viime hädässä.
Tässä aletaan tulemaan taas siihen samaan kuin mihin on aiemminkin saavuttu. Jalostuksen työkaluina laskelmat ja prosentit ja asteet ovat hyviä, hyödyllisiä ja informatiivisia, mutta ne eivät kerro kaikkea yhdestäkään koirayksilöstä. Käytännössä voimme nojata vain siihen mitä pystymme itse näkemään ja kokemaan, mikään prosentti tai kerroin ei korvaa tätä.
Kunniamainintana loppuun täytyy vielä kertoa että mielenkiinnosta tein tälläistä kuvaajantynkää myös yhdestä karkkaripentueesta. Olin iloisesti yllättynyt muutamallakin saralla, ja tämä pieni tutkielma kertoi minulle paljon siitä miksi karkkarit ylipäätään ovat vielä olemassa vaikka risteytysprojekteja ei niiden parissa pahemmin olekaan harrastettu. Sain todeta, että siinä missä pitkäkarvat on todellakin luotu muutamasta hassusta yksilöstä, ovat karkkarit muodostuneet luonnollisemmin. Niillä oli siis huomattavasti leveämpi alku ja useampia kantakoiria. Karkkareiden määrä on pysynyt hyvin pienenä vuosikymmeniä, mutta karkkarikasvattajat ovat olleet kaukaa viisaita; täyssisaruksia on käytetty jalostukseen enemmän kuin missään muussa hollanninpaimenkoiran muunnoksessa. Vähistä pentueista on todellakin otettu kaikki irti ja tällä varmistettu mahdollisimman vaihtelevan perimän jatkuminen seuraaviin sukupolviin. Huomasin myös että useita koiria oli käytetty jalostukseen suurillakin aikaeroilla, todella moni koira löytyi sukutauluista kolmen-neljän sukupolvenkin erolla (hyvä esimerkki tälläisen jalostuksen hyödyistä juuri edellä, Willy – F-linjainen narttu -yhdistelmä). Täytyy todellakin nostaa hattua, tässä on muunnos jonka parissa on aikanaan tehty todella hyvää työtä tulevaisuutta varten ja tällä tavoin onnistuttu säilyttämään jotain joka muissa käsissä olisi ollut karikolla jo aikaa sitten. Toki karkkareillekin alkaa nyt olla jo se yhdestoista hetki, älykäs jalostus ei tätäkään muunnosta enää pidemmälle vie. Mutta bravo, bravo!