Vaikka tämäkin hetki on vääjäämättä lähestynyt jo vuosikausia, ja suunnitelmiakin on tehty elämän niille ajoille kun Masia ei enää ole, niin kyllä tämä tuli nyt kuitenkin yllättäen. Masi haudattiin eilen kesämökillemme, Fraain ja Surin viereen. Pennut jätettiin pariksi tunniksi kotiin yksin, Jadi ja Malta pääsivät mukaan sanomaan hyvästit. Malta jopa auttoi meitä kaivamaan. Ennen haudan peittämistä annoimme tyttöjen vielä haistella vanhaa ystävää. Jadi haisteli hyvin tarkasti, Malta nopeasti asettuen sitten vikisten makuulle. Sinne se meidän vanha poika jäi nukkumaan, ja Malta meni makaamaan autoon siihen kohtaan missä Masi oli matkustanut, suostumatta tulemaan enää pihalle juoksemaan.

Toissapäivänä puolen päivän maissa Masi sai ensimmäisen epileptisen kohtauksen. Se kuolasi ja laski alleen ja oli jonkin aikaa kohtauksen jälkeen todella hämillään. Eläinlääkäriltä sanottiin, että jos toistuu niin tutkitaan sitten. Neljän aikaan iltapäivällä Masi sai toisen kohtauksen. Sen jälkeen kävely oli horjuvaa eikä se osannut käyttää enää ruokakuppiaan. Herkut kyllä maistuivat, mutta ne piti antaa sille kädestä, koska se ei saanut kuonoaan osumaan kuppiin millään. Illalla se vielä tuli viereeni sängylle siellä parkuessani, ihan kuin aina ennenkin. Eläinlääkäriltä saatiin aika keskiviikoksi tutkimuksiin, lupauksella että jos huonosti menee niin seuraavana aamuna voidaan jo mahdollisesti tavata.

Noin neljän aikaan yöllä Masi sai kolmannen kohtauksen… Kuuden aikaan neljännen kohtauksen… Seitsämän aikaan viidennen kohtauksen… Se käveli päin seiniä mitään näkemättä, ja istuin aamukahdeksaa odotellessa sen kanssa lattialla, pitäen sitä paikallaan ja vakuuttaen että kaikki on ihan hyvin, ei se haittaa vaikka ei enää näekään, kyllä ilman näkökykyäkin pystyy olemaan. Masi ei ollut oikein vakuuttunut, sille sokeus tuntui hyvin pelottavalta. Tässä vaiheessa sitä jo toivoi, että lääkäri pystyy ottamaan meidät vastaan mahdollisimman pian kahdeksan jälkeen, että vanhan ei tarvitse kokea enää montaa uutta kohtausta. Saimme sitten ajan yhdeksitoista.

Kohtauksissa oli onnekas tauko juuri lääkärille lähdön aikaan, ja Masi käveli ihan itse makuuhuoneesta oven eteen parkkeerattuun autoon. Takapaksiin sen jouduin kuitenkin nostamaan, aina se on pystynyt hyppäämään sinne itse. Tässä maailmassa se ei ollut enää viimeisten kohtausten jälkeen ollenkaan, ja lääkärimmekin oli sitä mieltä että armelianta on antaa pojan vaan mennä nyt. Kohtausten syynä voi olla esimerkiksi kasvain jossain kriittisessä paikassa, eikä tälläisen korjaaminen ole enää realistista tässä iässä. Masi nukkui rauhallisesti pois eläinlääkärin pöydälle, ja itse pystyi vain hakemaan lohtua siitä ettei se joutunut kärsimään pidempään.

Masi on aina ollut se koira, joka tietää milloin minulla on huono olla, ja joka hakeutuu hyvin lähelle niin että voin vuodattaa suruni sen turkkiin. Nyt kun Masia tarvitsisi eniten, ei se enää ole täällä. Hetki tässä menee että pääsee taas jaloilleen. Kuva Masista tänä kesänä. Kiitokseni Lissulle, joka uskoi Masin meidän koiraksi silloin monta monta vuotta sitten.