Olen Sanna Korhonen,

itäsuomalainen holskuharrastaja, haaveilija, sivusuunnittelijanörtti ja koiranjalostusintoilija.

Minä, lauma holskuja ja mies asumme aivan Joensuun kyljessä, Liperin kunnassa. Arvostan luonnollista koiranpitoa ja perustervettä, elinvoimaista koirayksilöä. Pohjois-Karjalan luonto on minulle sielunmaisemaa, ja olen onnellisimmillani sen helmassa, seuratessani vapaana liikkuvan, yhteen hitsautuneen lauman kanssakäymistä ja elämää.

Kasvatustyöni perustuu koiran kokonaisvaltaiseen terveyteen, geeniperimän monimuotoisuuteen sekä luonne- ja harrastusominaisuuksien parantamiseen rehellisin, avoimin keinoin. Pohjaan kasvatukseni ranskalaisiin lyhytkarvataustaisiin linjoihin ja muihin heterogeenisiin sukuihin.

Rodun historiasta suunta jalostukselle...

Jos luit rotuinfo -sivun historiaosuuden tai tunnet muuten rodun historiaa, tiedät jo että hollanninpaimenkoiran esi-isä, Brabantin alueen paimenkoira oli monimuotoinen, kiistatta käyttöön kehitetty koiratyyppi. Kun kukin kennelyhdistys noin sata vuotta sitten määritteli siitä omat versionsa, oli lopputuloksena monta ulkomuodoltaan toisistaan vain hiukan eroavaa suljettua kantaa – koirarotua – joiden jokaisen geneettinen terveys joutui uhan alle. Nykypäivänä turvaudumme roturisteytyksiin ja muihin kommervenkkeihin pitääksemme nämä erilliset kannat elinkelpoisina. Minulle on tärkeää pystyä katsomaan rotua muokanneen yhdistyspolitiikan taa ja kunnioittaa hollantilaisen paimenen alkuperää sitkeänä, kestävänä ja sopeutuvana rotuna jonka rinnassa sykkii työkoiran sydän.

Minulle hollanninpaimenkoira muunnoksineen on nykyään yksi rotu, mutta alusta saakka olen ollut erityisen kiinnostunut pitkäkarvaisesta muunnoksesta. Nykypäivän pitkäkarva on lukumäärältään jo paremmalla pohjalla kuin kuivina takavuosina, mutta pieni kanta, jalostuksen suunnittelemattomuus (suuri osa kasvattajista on aina ollut aivan tavallisia koiranomistajia jotka ovat halunneet auttaa uhanalaista rotua pennuttamalla narttunsa yhden tai useamman kerran), ja ulkonäköpainotteinen kasvatus vuosikymmenien ajan ovat valitettavasti jättäneet lähtemättömän jäljen tähänkin populaatioon. Esimerkiksi matadoriurosten käyttö varmisti monien vaihtoehtojen katoamisen 80- ja 90-lukujen taitteessa, ja usea käyttökoiraa arvostava kasvattaja joutui vaihtamaan rotua laadukkaan koiramateriaalin puuttuessa.

...ja omien kokemusten kautta ajatus jatkosta

Ensimmäiset hollanninpaimenkoirani omistin vielä kauan ennen kuin minulla oli minkäänlaista näkemystä rodun historiaan. Olin tullut rodun pariin täynnä suuria kuvitelmia koemenestyksestä ja koulutustunnuksista, mutta tuolloin ennen someaikoja etenkin kaltaiseni “perämettäläisen teinin” oli hankala tutustua rotuun sen syvällisemmin etukäteen. Eikä olekaan siis yllätys, että ensimmäisten omien koirieni perusteella pitkäkarva näyttäytyi minulle nykyisen maineensa veroisena matalaviettisenä “seurakoirana” – nämä yksilöt olivat rakkaita lemmikkejä, mutta eivät edustaneet sellaista koiratyyppiä jota olisin välttämättä halunnut tulevaisuudessa monta lisää. Vuosikymmenten sisäsiitoksen vaikutuksia en kyennyt edes täysin ymmärtämään ennen kuin paljon myöhemmin, kun sain henkilökohtaista kokemusta risteytystaustaisista koirista.

Siinä missä järkevämpi harrastaja olisi ensimmäisen tai edes toisen samanlaisen koiran jälkeen etsinyt vauhdilla jotain muuta koulutettavakseen, itse menin rakastumaan holskuihin korviani myöten. Rodunvaihto ei tullut enää kysymykseen ja kisaintoilu vaihtui jalostusajatuksiin; kohtaamani haasteet itse asiassa entisestään ruokkivat ideaa siitä, että ehkä joskus tulevaisuudessa pystyisin omalla panoksellani – kasvatustyöllä – auttamaan rotua parempaan suuntaan. Silloin tällöin törmäsin samanmielisiin ihmisiin ja sain rohkaisua ajatuksilleni, että pitkäkarvan hyväksi olisi paljonkin tehtävissä. Samojen asioiden kanssa on painittu monta kertaa aiemminkin rodun historiassa. Onko mahdollista, että emme enää tulevaisuudessa sortuisi toistamaan menneisyyden virheitä?

“Mitä sinä aina vähättelet näitä pitkäkarvoja, omaa rotuasi! Eikö sinun pitäisi hyväksyä se sellaisena kuin se on, eikä yrittää sovittaa sitä johonkin muottiin?” — Pitkäkarvoissa on valtavasti hyvää ja säilytettävän arvoista, sitä ei tule sanottua turhan usein! Ihanteen tai standardin ei tulisi kuitenkaan antaa vaihdella koiramateriaalin mukana; heikkoa luonnetta tai epätervettä rakennetta ei saa hyväksyä normina vain koska parempaa on hankala löytää. Etenkin uudet harrastajat helposti ajattelevat, että se mitä maailmalla näkee on sitä mitä rodun “kuuluukin olla”.

Mikäli haluaa saada aikaan jotain erilaista, on löydettävä erilainen jalostusmateriaali. Tämän onneksi sisäistin ajoissa. Ajassa eteenpäin siirryttäessä minulle sopivat koirat löytyivät – jopa niinkin sopivat että halusin perustaa kasvatustyöni tähän keski-Euroopasta Suomeen tuomaani emälinjaan: ensimmäinen Azuricoyotes -pentue syntyi elokuussa 2011. Tähtään kasvatuksessani ensisijaisesti sellaisiin koiriin, joita itse haluan kotona pitää ja joiden kanssa haluan harrastaa; minulle hyvä holsku on motivoitunut, sosiaalinen, kestävä ja ketterä koira, jonka kanssa voi innostua melkein mistä tahansa lajista ja menestyäkin, mutta samalla sen tulee normaalin kasvatuksen saaneena olla vaaraton ympäristölleen ja vaatimaton kotioloissa. Pidän kuitenkin koirasta, joka aktiivisesti tarvitsee tekemistä ja myös näyttää sen, ja joka osaa ajaa uneliaammankin ohjaajan treenikentälle.

Koska jalostus on aina myös kompromissien tekemistä, pyrin tekemään kompromissini koiran fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin ja pitkän iän kannalta vähäpätöisimmissä asioissa. Ja koska geneettinen vaihtelu on yksi tärkeimmistä asioista populaation terveyden kannalta, kaikilla pentueillani on suvussaan selkeä risteytystausta (esim. FCI:n hyväksymät muunnosristeytykset ja rotuunotot). Luonnollisestikaan lisääntynyt monimuotoisuus ei tuota automaattisesti hyväluonteisia ja täysin terveitä koiria, mutta se paitsi pienentää lukemattomia terveysriskejä, myös mahdollistaa tehokkaamman jalostusvalinnan ja pitää näin rodun tulevaisuudenkin vaihtoehdot kirkkaampana. Jalostuskoiran suvun alkuperä saati “puhtaus” on minulle yhdentekevää, kunhan sen ominaisuudet vastaavat hyvää hollanninpaimenkoiraa.

Rehellisyys ja avoimuus on minulle tärkeä osa jalostustyötä, ja siksi näillä sivuilla julkaistaankin sekä hyviä että niitä huonoja juttuja kasvateistani. Jos jotain kysyttävää kuitenkin jää, ota rohkeasti yhteyttä!

Kantanartut Jadi & Malta

Koiria mökillä

Tulen tulevaisuudessakin tekemään kaikkeni, että itselleni rakkainta pitkäkarvaa saisi vietyä terveempään, elinvoimaisempaan ja luonteeltaan tasapainoisempaan suuntaan; kohti Dr. v.d. Akkerin alkuperäistä utopiaa siitä aidosta, oikeasta hollanninpaimenkoirasta.

Kokonaisvaltaisesti mahdollisimman terveet jalostuskoirat ts. lääkärissä vain rokotuksilla -tyyppiä, ilman jatkuvia kutinoita tai muita toistuvia ongelmia.

Terve rakenne ja ravaajatyyppi joka kestää kulutusta ja pitkäkestoista liikkeessä oloa ilman epänormaalin runsasta huollontarvetta tai ongelmakausia.

Terveys myös paperilla; A tai B lonkat, 0 kyynärät, terve selkä, silmät ja normaali kilpirauhasen toiminta. Nämä tutkitutan kaikilta omilta jalostuskoiriltani.

Sosiaalisuus ihmisiä kohtaan, rohkeus/itsevarmuus ja äänivarmuus ovat osa-alueita jotka ovat itselleni hyvin tärkeitä ja joilla pyrin aktiivisesti parantamaan pentue pentueelta.

Hollanninpaimenkoiralle mielestäni kuuluva luontainen työhalu, erinomainen motivoitavuus ja viettikestävyys, mutta ei kuitenkaan äärityyppi tälläkään suunnalla. Tasapaino on kaikki kaikessa.

Populaatiogenetiikka on intohimoni; sukujen tunteminen ja niiden mahdollisimman luotettava arviointi on minulle SE tärkein juttu.

Valinnanvara; sijoitan mahdollisuuksien mukaan useampia narttuja per pentue, jotta en ajaisi kasvatustyötäni nurkkaan valintojen vähyydellä. Kaikkien koirien ei tarvitse lisääntyä.

Kaikki pentueet kasvavat meillä kotona, jotta voin itse dokumentoida niiden kasvun ja tuntea jokaisen pentuni mahdollisimman hyvin. Myös sijoitusnartut tulevat meille hoitamaan pentueensa.

Pyrin saamaan pentuni koteihin, joissa ne voivat kasvaa täyteen potentiaaliinsa. Myyn pentuni pääasiassa harrastajille, mutta uskon että jokaisessa pentueessa on myös aktiivisiksi kotikoiriksi sopivia yksilöitä.
  • Dr. v.d. Akker felt the longhair had to have specific character traits: calm, full of confidence, sober, loyal and intelligent. It can be that way, I know from experience, then and now. May it long remain this way and may we guard his legacy.

    by L.F. Triebels
  • For his work he travelled through all of Brabant, especially the middle and eastern part. This is where he often saw Dutch Shepherds still at work with the shepherds on the moors and as guard dogs. And this is what Dr. v.d. Akker was looking for, longhairs straight from the Brabant countryside, working dogs that were untainted by shows, fashion or crosses with German Shepherds for height or sharpness. He often spoke to me about it: dogs that had a stable character and breed typical in conformation, used to sober food, loyal and reliable.

    by L.F. Triebels
  • When I met him in 1938 he had quit the German Shepherds entirely. In that year he had brought out a rough hair Dutch Shepherd in the show, but that was not his ideal. He was already searching for a longhair. He never hid his dissatisfaction with the shorthaired Dutch Shepherd of that time. He repeatedly told me his motives: too much German type, nervous dogs and a breeding- and judging policy that promoted all this. After what I had seen at shows I could – despite my age – see how he had come to this opinion.

    by L.F. Triebels