Saksaan isoisänsä Glenin kiusaksi muuttanut Halla-dynamiitti on ollut nyt muutaman viikon uudessa kodissa, ja sen jälkeen meillä ollaan lomailtu. Videoita ja kuvia on tullut tasaiseen tahtiin, ja tyyppi tuntuu olevan varsin onnellinen uudessa laumassa uusien koirakavereiden kanssa. Vaikka se lähti ulkomaille, oli ihanaa lähettää se tuttuun paikkaan tutuille ihmisille. Ensimmäisinä päivinä ikävä oli kova, ja välillä kävi mielessä se katumuskin. Järki on kuitenkin pakko pitää kädessä oman lauman kanssa, ja kaikki osapuolet ovat varmasti onnellisempia saadessaan enemmän laatuaikaa! Olen todella tyytyväinen siihen millainen Hallasta kevään mittaan kehittyi, ja toivottavasti vielä tavataan.
Toinen reissu lentokentälle tuli heti pari viikkoa edellisen jälkeen, kun tuontisuunnitelma vihdoin kulminoitui ja jenkeistä meille saapui kaksi uutta koiraa. Olin vakaasti päättänyt tuoda JOTAIN uutta tänä vuonna jostain, ja sellainen alustava varaus olikin pariin eri pentueeseen joiden syntymistä tai kasvamista odoteltiin. Joulukuussa laitoin kuitenkin viestiä kiinnostavan profiilikuvan ihmiselle (eikös ne kaikki 90 day fiancé -tarinatkin ala tällä tavalla 😀 ) ja sieltä löytyi tyyppi jolla oli hyvin mielenkiintoisia koiria ja jonka kiinnostuksenkohteet kohtasivat täysin omieni kanssa. Juttu luisti niin hyvin, että kun helmikuun alussa odotettu pentue uusintayhdistelmästä oli juuri kohta syntymässä ilmaisin kiinnostukseni pentuun ja tipautin itseni niiden muiden kasvattajien listoilta.
Pentuja syntyi kymmenen, joista neljä oli narttuja. Kasvattaja piti itse kaksi narttua, joten meille jäi kaksi vaihtoehtoa. Karvanpituudet testattiin jotta tiedettäisiin onko pitkäkarvoja tulossa, ja tytöt paljastuivat pitkäkarvaksi ja lyhytkarvaiseksi pitkäkarvan kantajaksi. Viikkojen edetessä ja pentujen kehitystä seuratessa tuli kuuden viikon takaraja vastaan, ja piti alkaa vihdoin päättämään että kumpi meille tulee. Ja kun kerran heittää vitsillä “voi kun voisin ottaa molemmat…”, sitä tietää mitä siitä sitten lopulta tulee. Kieltämättä näin on parempi, nyt on suurempi mahdollisuus sille että ainakin toinen on jalostuskelpoinen ja pentujen kehitystä seuratessa tulee paremmin selville mitkä ovat juuri tälle suvulle sisäsyntyisiä ominaisuuksia.
Meidän julkiselta facebook-sivulta voi lukea vähän lisää esittelyä ja kiitokset kasvattajalle, uudelleen kiittäminen suomeksi tässä jää nyt siis pois. Vähän sellainen kaikkensa antanut fiilis on, mutta toivotaan että tällä kertaa tärppää ja saan vihdoinkin uusia tuulia kasvatukseeni nimenomaan sieltä emälinjan puolelta!
En ihan ensimmäisenä suosittelisi jenkeistä koirien tuomista, ainakaan korona-aikana. Ihan hirvittävän tuskaista ja kallista. Me vielä käytimme tuontifirmaa joka teki aivan kaiken meitä varten, ja ohjeisti kasvattajaa ja eläinlääkäriä käytännössä kädestä pitäen tarvittavia papereita varten, mutta silti tuntui että tuskaa se oli. Pentujen piti alun perin matkustaa jo toukokuun lopussa, mutta eihän se vielä onnistunut silloin. Kesäkuussa tilattiin jo yhdet lentoboksit, mutta jouduttiin tilaamaan toiset isommat kun mitat olivat millimetrejä liian naftit sitten lopullisen lennon aikaan. Pennut lensivät ensin Chicagosta Frankfurtiin, jossa niille tehtiin EU rajaeläinlääkärin tarkastus ja jossa ne odottivat kaksi yötä jatkoyhteyttä Suomeen. Ja sitten vihdoin!
Pennut kärrättiin varastosta betonilaiturille ja koomisen rauhallisesti ne katselivat ympäristöään bokseistaan siellä kärryn nokassa. Avattuani boksin oven tarjosin kullekin muutaman namin, ja heti ne syötyään pentu hyökkäsi helpottuneena tervehtimään. Oli varmaan ollut jännä reissu, mutta tosi hienosti pääsivät yli mahdollisesti henkisestä painolastista ja olivat sataprosenttisesti messissä. USA:ssa on normaalia ja yleistä häkittää ja selvästi pennut tykkäävät bokseistaan ja autossakin makasivat niiden pohjapuoliskoissa onnellisena. Tämä tulee varmasti olemaan niille hyvä asia elämässä eteen päin mentäessä. Sisällä vapaana ne eivät ole juurikaan olleet, ja siinä suhteessa käyttäytyvät kuin luovutusikäiset kakarat.
Mitään isompia analyysejä en vielä tee kun yhteiseloa on vasta pari päivää, mutta tällä hetkellä ihastuttaa kuinka todella kivoja pennut ovat olleet kaikissa ympäristöissä. Ne ovat asuneet metsän keskellä, maailman terveystilanteen takia tapaamatta juuri mitään tai ketään joten vähän sen odotan vielä näkyvän että varsinainen sosiaalistaminen ts. uusiin asioihin tutustuminen alkaa kunnolla vasta nyt. Penskat kuitenkin jolkottavat metsässä, tien laidassa ja kaupungilla mukana rauhallisesti eivätkä reagoi aikuisiin, lapsiin, vanhuksiin, koiriin, kissoihin, ambulansseihin, vieressä ajaviin autoihin, pyöriin jne. ja tämä on aivan ihanaa, ihan kuin tämä olisi niille arkipäivää! Oma lauma hyväksyi penskat kuten ne aina hyväksyvät pikkupennut, eli ovathan ne vähän ärsyttäviä mutta osa niille normaalia elämää. Hoitotoimenpiteet kuten kynsienleikkuu menevät näköjään kuin unelma. Leikissä ovat erilaisia, Azuralla on rauhallinen, syvä, omistava ote eikä se tuhlaa energiaa turhaan riehumiseen. Crigga on nopea leikkijä joka rakastaa lelun jahtaamista ja vähän “perinteisempää” vetoleikkiä. Ruoka kelpaa molemmille paremmin kuin hyvin. Todella kivoja elementtejä tässä on mistä lähteä pikkukoiraa rakentamaan.
Tämä postaus on tägätty sekä kasvattamisen onneen että tuskaan, koska on ihanaa saada rakas koira hyvään kotiin ja ihanaa saada iso projekti päätökseen. Mutta toisaalta on tuskaa aina tehdä juttuja jotka eivät miellytä kaikkia, ihan sama kuinka paljon yrittää tehdä hyvää, seurata sääntöjä ja olla mukava kaikille. Eiks se ole just niin, että jos koirankasvattaja ei ollut hullu jo aloittaessaan, mielenterveys menee viimeistään sitten kun hommaan lähtee kunnolla mukaan. 😉
