Sain vihdoin päivitettyä yli 10 vuotta vanhan, tarkentaessa rutisevan putkeni aavistuksen parempaan, joten albumeihin on tullut viime aikoina tykitettyä huolella täytettä. Nämä ovat jo näkyneet facebook-uutisvirrassani, mutta nyt kun on kuvia, ehkä pitää päivittää blogiakin. Minulla on työn alla terveysaiheinen juttu joka tulee tänne kunhan saan haettua lähdeaineistot kohdilleen. Kiva kirjoittaa ensin ja sitten alkaa miettiä että mistä haen tukea väitteilleni…

Pari viikkoa sitten sunnuntaina olin itse asiassa innokkaana lähdössä jatkamaan juuri tuon kirjoituksen hiomista, kun Malta sai “kohtauksen”. Tuli mieleen aivan oma viimekesäinen aivoinfarkti, sillä sen tasapaino kaatoi sitä toiselle kyljelleen ja silmät sahasivat sivusuuntaan sen yrittäessä tarkentaa kohteeseen. Olen ollut jo pitkään siinä uskossa että Malta tulee lähtemään tästä maailmasta ennen pari vuotta vanhempaa Jadia, mutta ihan vielä en olisi halunnut sitä päästää lähtemään. Muutamassa tunnissa koira oli kuitenkin jo aika normaali eikä tutkimuksissa tai veriarvoissa löytynyt mitään outoa. Lääkärin kanssa päädyttiin siihen, että magneettia ei lähdetä ottamaan vaan jäädään tällä hetkellä katsomaan ja odottamaan. Jos kohtauksia alkaa tulla tiuhaan tahtiin tai koira ei toivu niistä on luonnollisesti edessä lopetus, mutta toistaiseksi se on ollut normaali oma itsensä tuon pariviikkoisen jälkeen. Peukut kovasti siis pystyssä että tämä oli sellainen kerran elämässä -juttu ja Maltalla on edessä vielä terveitä vuosia.

Alkutalvi tuli paljon mietittyä tulevaisuuden pentusuunnitelmia, tai sitä että onko niitä ja milloin. Kieltämättä viime vuosina on ollut niin paljon huonoa onnea, että suunnitelmissa on tullut entistäkin kriittisemmäksi. Mikä yhdistelmä on sen arvoinen että viitsii sen takia uhrata itsensä jälleen uudelle pettymykselle, puhumattakaan sen tason taloudellisesta takkiin otosta, että toipumisessa kestää aina kuukausia? Niille jotka saattavat olla pentua etsimässä olisi kiva pystyä julkaisemaan jotain suunnitelmia hyvissä ajoin, mutta sen verran usein on joutunut tässä toimittamaan niitä huonoja uutisia että enää ei kykene. Pentusuunnitelmista ei siis ilmaannu yksityiskohtia ennen kuin narttu on vähintään kantava; ei vaan yksinkertaisesti riitä hermo pettyä sekä itse että sen lisäksi joutua vielä kertomaan lukuisille muille ihmisille että heidän kovasti odotettua pentuaan ei synnykään. Koirankasvatus on kiva ja rentouttava harrastus, vai miten se meni?

Tällä hetkellä ollaan päädytty siihen, että tänä vuonna yritetään mahdollisesti kahta pentuetta. Pantsille on sovittu uros seuraavaan juoksuun, mutta katsoo nyt miten ajoitukset menevät. Nyt alkaa kuitenkin olla aika teettää se ensipentue nartulle, jos sellaista meinaa koskaan teettää. Saa nähdä jääkö tekemättä. Kun etsii urosta näin ulkosiitetylle, kahden kohtuullisen erilaisen koiran jälkeläiselle, on paljon sellaisia asioita jotka pitää pitää mielessä ja joiden takia urosvalinta tuntuu äärettömän vaikealta. Jossain määrin urosvalinta tuntuu toisella polvessa olevan miltei tärkeämpi kuin ensimmäisessä, kun toiveena on tasalaatuinen pentue ja se, että näistä olisi vielä joskus hyötyä pitkäkarvoille. Samaan aikaan kieltämättä hiukan kyrsii nähdä kuinka maailmalla (lue: Ranskassa) etsitään kauhealla kohinalla kaikkia mahdollisia pitkäkarvan kantajia joita sitten lyödään yhteen tavoitteena “rodun pelastus”. Sellaiset ihmiset joilla ei ole mitään käsitystä pitkäkarvaisesta muunnoksesta ovat yhtäkkiä hyvinkin kiinnostuneet tuottamaan pitkäkarvaisia pentuja, jotka sitten menevät kuin kuumille kiville meidän nääntyneen muunnoksemme harrastajille. Me itsehän loppujen lopuksi päätämme mitä näistä koirista ja etenkin kuinka paljon niitä käytämme, mutta milloin tahansa kun pelkkä yksi ominaisuus ohjaa jalostusta ollaan todellakin hataralla pohjalla… Luojan kiitos Ducky sisaruksineen tuli Suomeen, tai niillä olisi tälläkin hetkellä kyllä jalostuskäyttöä Ranskassa. Ja kaiken päälle; ai että miten ketuttaa, kun kaikilla muilla on pentuja paitsi meillä! 😀 Sitä tuntee itsensä maailman huonoimmaksi kasvattajaksi, kun ei pysty edes joskus saamaan niitä kovasti suunniteltuja pentueita maailmalle!

Tälläistä pohdintaa tällä hetkellä. “Tyhjän pesän syndroomaani” olen potenut laittamalla paljon aikaa tiedon tallentamiseen ja tilastointiin, ja se näkyy jopa täällä sivustollakin ajantasaisten tilastojen muodossa. Omat koirat ja Suomen luonto ovat joka päivä aivan suunnaton ilon ja rauhan lähde, mutta samalla ei enää niin tuore opiskelijan status tuottaa elämään paljon positiivista sisältöä. Ja eiköhän joku niistä pentusuunnitelmistakin joskus onnistu. 🙂 piis out