Niin se astutusreissu! Tällä kertaa päädyttiin pitkän pohdinnan jälkeen suorittamaan matkustus reilaamalla. Jos Brimi olisi aloittanut juoksunsa aikaisemmin, olisi roadtrip ollut myös vaihtoehto, mutta reilivalinta poisti mm. pelleilyt renkaiden vaihtojen kanssa etelämpään päin mentäessä. Omat koirat menivät hoitolaan reissun ajaksi, paitsi Malta joka pääsi viettämään luksuselämää ainoana koirana äitini kotona.
Haettiin Brimi kotoaan Oulusta 1.12. ja ajeltiin Ruotsin Luulajaan ensimmäiselle rautatieasemalle. Auto jätettiin parkkihalliin katon alle. Luulajasta yöjunalla Tukholmaan (seurassamme ihastuttava vanhempi herra kera Lidia-kissansa, jota saimme vahtia isäntänsä lukuisien mystisesti humalluttavien vessareissujen ajan) ja seuraavaan iltaan mennessä miehen isän luo Tanskan Haversleviin. Pohjois-Jyllannissa oli sitten hyvä odotella juoksun kehittymistä, samalla sukuloiden ja vanhoja kavereita tavaten. Brimi sopeutui junailuun ihastuttavan hyvin, ja nukkui käytännössä kaikki matkat niin sikeästi jaloissamme, että meille useamman kerran ihmeteltiin miksi näytimme lippua myös koiralle…! Miehen isä ihastui Brimiin kovastikin, ja muutaman päivän jälkeen syy koiran huonolle ruokahalulle selvisi; Brimi oli saanut muutaman “aikaisen aamupalan” ja osallistunut päivällisten kokkaukseen ahkerasti. ? Mutta olipa aivan ihanaa syödä taas kaikki vanhat Tanskan suosikkiruoat (pølsehorn, medister, frikadeller…), niistä oltiin suurin piirtein koko menomatka puhuttu!
Onneksi Tanskassa sitten olikin useampi päivä aikaa, sillä tuo ensimmäinen matkustusputki tuntui kovinkin rankalta. Junassa ei tullut kovinkaan kummoisesti nukuttua, joten ensimmäinen päivä meni tämän puutteen korjaamiseen. Ilmatkaan eivät olleet kovin mahtavat, muutama kuva tuli otettua käynnin alussa ja lopussa mutta muuten myrskysi sen verran voimakkaasti että lainaan saatu pahvilaatikkomme sai työskennellä ihan tosissaan Tanskan isoilla teillä pysyäkseen. Lähtöpäivänä maanantaina 7.12. ilmat taas kirkastuivat, ja ennen junan lähtöä pääsimme juoksuttamaan Brimiä myös peuroja kasvattavan maissifarmin mailla.
Minulla oli alun perin ollut toiveena että tuleva pariskunta pääsisi ensimmäistä kertaa tapaamaan jo 12. juoksupäivä eli tiistaina 8.12., mutta yhden jatkoyhteyden missaaminen aiheutti sen että oltiin määränpäässämme Montélimarissa useampaa tuntia aiottua myöhemmin. Yö vietettiin junassa välillä Hampuri-Basel, siinä oli vähän häikkää kun Hampurissa lipunmyyjä pisti meidät ostamaan koiran lipun lisäksi (50% ihmisen lipun hinnasta Saksassa) vielä paikkaliput kaikkiin “istumahytin” paikkoihin, ja konduktööri sitten junassa totesi että mitä ihmettä, ei koiraa edes saa tuoda yöjunaan Saksassa! Noh, oli kiltti konduktööri joka päätyi sanomaan ettei sitten nähnyt tai kuullut koirasta mitään, joten päästiin kuitenkin Baseliin saakka.
Baselista ammuttiin sitten etelään, aina Ranskan rannikolle saakka Marseilleen. Siellä oli kovinkin leutoa, ja muutamia turisteilukuvia tuli otettua. Ranskan junissa kuonokoppa on pakollinen, joten Brimillä nyt sitten tälläinen oikein uskottava look! Yhteys pohjoiseen tuli tosiaan otettua myöhemmin kuin oli alun perin aikomus, joten Montélimariin saapuessamme oli jo pimeää ja piti pikapikaa joutua tapaamaan vuokra-asuntomme omistajaa Pierreä keskustaan. Pierren kämppä oli mukava (siellä oli wifi, muulla ei ole väliä!), joskin jonkin verran vetoisa ja Pierre oli kovastikin huolissaan koiran mahdollisesti tekemistä sotkuista. Lupasimme käsi sydämellä pitää paikan siistinä, ja kyllähän Pierre sitten parin päivän sisällä rentoutuikin, kun kävi paikan päällä papereita kirjoittamassa eikä kämppä ollut vielä palasina.
Kaikkein isoimmaksi ongelmaksi näissä Euroopan isommissa kaupungeissa kävi luonnon löytäminen. Sama ongelma Tukholmassa, Kööpenhaminassa ja Hampurissa; missä ihmeessä on tarpeeksi nurmikkoa, että koira pääsee tekemään tarpeensa? No ei missään, mutta onneksi Brimin sai huijattua pissille katua reunustavien puiden juureen jos niiden alla oli edes hitunen multaa. Tukholmassa kymppilaiturin päässä oli muutama pystyyn jäätynyt risu, jotka se helpotuksesta huokaisten otti käyttöönsä. Kiveykselle tarpeiden teko ei tullut mieleenkään! Marseillessa sentään oli vähän nurmikkoakin puiden varjostamana, mutta siellä sitten oli hobot nukkumassa ja se ihmiskusen ja -paskan ödööri niin voimakas, että koirakin kipitti pissille melkein varpaillaan…
Brimin 13. juoksupäivänä, keskiviikko 9. joulukuuta oli aika lähteä tapaamaan sulhasta ensimmäistä kertaa. Matkaa Montélimarista “pääkallopaikalle” on n. 20 minuutin ajomatkan verran, ja jonkinmoisen mietinnän jälkeen päädyttiin että taksi on kuitenkin se helpoin keino matkustukseen. Paitsi että joka kerta joutui erikseen selittämään minne puskaan me oikein ollaankaan menossa… Tunnetusti Ranskasta on hankala löytää englantia puhuvia ihmisiä, joten joka aamu kävelimme eläimiä kuhisevan puiston läpi Montélimarin rautatieasemalle, jossa joko lähestyimme taksitolpalla sopivan oloista autoa tai vaihtoehtoisesti soitimme taksifirmalistaa läpi kunnes löytyi joku joka ymmärsi meitä edes muutaman sanan verran. Koira oli taksissa aina OK (pidimme Brimillä aina kopan päässä ja pöksyt jalassa), ja Brimi matkustikin tosi hienosti ilman mitään ongelmaa. Iltapäivälle pyysimme joko samaa taksia palaamaan paikalle, tai joskus pääsimme “kotiin” isäntäväkemme tai heidän treenikavereidensa kyydillä.
Tähän väliin urosvalinnasta: Dakota on ollut mielessä jo pidemmän aikaa (tätä taitaa olla yhteistä kaikille uroksille joita päädyn käyttämään, ei ne mistään puskista tule :D), mutta en ollut vienyt asiaa eteenpäin pitkään aikaan sillä pyörittelin päässäni myös paria sen lähisukulaista (netissä valintaa on hankala tehdä, mutta jonkinlaista tuntumaa eri sukujen ominaisuuksiin on ehtinyt jo itsellekin kehittymään), muutamaan omistajaan olin yhteydessäkin mutta aina löytyi jotakin joka olisi voinut ns. olla paremmin, kun en halunnut tinkiä tasapainoisuudesta lainkaan, ja lisäksi toivoin löytäväni vähän vanhemman uroksen jolla ei kuitenkaan olisi vielä tajutonta määrää jälkeläisiä. Lisäksi tiesin että Dakotan omistaja ei puhu mitään muuta kuin ranskaa, ja minulle on tärkeää pystyä kommunikoimaan omistajan kanssa sellaisella tasolla että vähän monimutkaisemmatkin kysymys-vastaus -parit kulkevat vaivattomasti eestaas. Viime vuoden syksyllä kuitenkin sitten satuin kysymään ranskalaiselta pitkäkarvoja harrastavalta – kielitaitoiselta – tuttavaltani että tietääkö hän mitään tästä uroksesta, ja tässä tuli iskettyä jättipottiin; ko. henkilö oli treenannut Dakotan kanssa aiemmin pitkään, ja tunsi koiran omistajan ja handlerin hyvin. Sain hyvin rehellisen arvion Dakotan luonteesta ja ominaisuuksista, ja paljon sellaista tietoa joka herätti mielenkiintoni tähän urokseen entistä voimakkaammin. Ihan vuoden lopulla uskaltauduin sitten laittamaan Dakotan omistajalle mailia, ja siitä se toteutus sitten lähti!
Olin odottanut hyvähermoista, sosiaalista koiraa, mutta en osannut odottaa todellisuutta: Dakota on ÄÄRIMMÄISEN rauhallinen ja itsevarma uros. Se ei todellakaan turhia hötkyile, vaan sen jokainen liike täyttää määrätyn tarkoituksen. Vaikka Brimikään ei mikään häslä ole, oli ero kuitenkin näiden kahden välillä huima. Dakota olisi voinut treenien ulkopuolella olla mikä tahansa laiskanpulskea farmikoira, joka käveleksii tiluksilla vapaana ja tulee puskemaan päätään vieraiden syliin. Aivan mahdottoman charmikas otus 🙂 Se toinenkin puoli nähtiin sitten seuraavana päivänä, kun päästiin seuraamaan Dakotan ring-treenejä. Koko koerepertuaari käytiin läpi, ja tykättiin kyllä aivan valtavasti. Todella määrätietoista ja tarkkaa tekemistä, jälleen ei mitään ylimääräistä hötkyilyä mutta samaan aikaan oltiin aika kaukana siitä laiskanpulskeasta… Monelta on tullut kommenttia, että on varsin tuiman oloinen uros, mutta näiltä osin kuvat kyllä valehtelevat. Nallekarhu. Ei varmaan tarvitse sanoa, että “Monsieur Dak” vei kyllä meidän sydämet aivan täysin.
Tykättiin kovasti myös muiden koirien treeneistä ja ylipäätään koirien kohtelusta; hyvin mustavalkoista ja koiralle selkeää toimintaa, ja treenit ilman sähköä/piikkejä, suurimmalta osin sosiaalista palkkaa käyttäen. Koiria kehuttiin paljon ja kaikesta näki että ne olivat myös tärkeitä perheenjäseniä; viiden uroksen lauma sulassa sovussa. 🙂 Samassa perheessä elää myös vanhempi “legenda” Brassai, joka oli Dakotaa vilkkaampi, mutta myös aivan ihanan selväpäinen (esim. perustottisryhmän aikana se lönkötteli kentällä omia aikojaan häiriönä, usemmankin kerran hallinnasta lähtenyt koira pääsi juoksemaan sen luo -> hännänheilutus ja ignooraus) ja omistajaansa palvova otus. Yhden sellaisen nuoren lyhytkarvan näin, josta en tykännyt lainkaan. Sillä menikin enemmän kuin kymmenen minuuttia ennen kun sen sai pysymään ääntelemättä edes muutaman sekunnin ajan ennen purulle pääsyä, ja se oli koko treenin ajan huomattavan paineistunut. Siinäkin kohtaa ihailtavaa mustavalkoisuutta ja kärsivällisyyttä koirien kouluttajilta. Ja minulle varmuus siitä, että yhtä tuon koiran lähisukulaista (jonka hermot ovat olleet se mietityttänyt osa-alue) en halua käyttää jalostukseen. Myös yhden vähän harvinaisemman rodun, briardin ring-treenejä päästiin seuraamaan. Kaiken kaikkiaan paljon kokemuksia, uutta tietoa ja ajatuksia!
Sitten päästäänkin postauksen otsikkoon eli itse astutukseen… Keskiviikosta lauantaihin käytiin joka päivä viettämässä aikaa uroksen kanssa, välillä oltiin treenejä seuraamassa aamusta iltaan ja koirat tapasivat säännöllisin väliajoin, mutta aina jouduttiin lähtemään kotiin vaivaantuneesti hymyillen ja toistellen “demain”, huomenna. Välillä paikalla oli sentään talon naisväki, jonka kanssa pystyimme puhumaan vähän englantiakin. Brimin emä Maltahan astutettiin 15. juoksupäivä ensimmäisen kerran, ja jo se oli minusta kovin myöhäinen ajankohta. Brimi oli kuitenkin ensimmäisenä tapaamispäivänä täysin leikkituulella vaikka Dakota olikin kiinnostunut, ja seuraavina päivinä Dakota totesi hetken nuuskaistuaan että joo ei tämä ole vielä mihinkään valmis ja yritystä oli hyvin vähän, vaikka Brimi päivä päivältä itse tyrkyttikin itseään enemmän. Demain, ehkä se tuoksuu oikealta silloin. Ja joka aamu toistui sama matka Pierren kämpiltä puiston läpi kukkojen kiekuessa taksitolpalle.
Vasta lauantaina, 17. juoksupäivänä vuoto lähti vetistymään ja sulhasen luo päästyämme Dakota astui Brimin saman tien. 20 min nalkki, ja kaikilla hymyt herkässä. Hirveä helpotus! Vaikka sitä itse järjellä tietää, että tärpit ovat vasta tulossa päin, on sitä samaan aikaan aina varma että ohihan ne jo ovat ja urosta ei siksi enää kiinnosta. Dakotan porukat ihastuivat Brimiin todella, kehuivat sitä erittäin hyväpäiseksi nartuksi ja yrittivät ehkä vähän varastaakin sen pentujen syntymään saakka…! Aivan valtavan suuria kohteliaisuuksia näiltä ihmisiltä, sekä minua että Brimin kouluttanutta Eilaa kohtaan. Hyvä mieli 🙂 Koska aikaa oli kulunut jo paljon enemmän kuin oli tarkoitus, meinasimme että jätämme toisen astutuksen väliin ja lähdemme jo ennen seitsämää seuraavana aamuna kotimatkalle. Pierren kämppään oli tulossa seuraavat asukkaat, joten viimeisen yön joutuisimme viettämään “in that hotel with bedbugs” (tunnettiin myöhemmin myös nimellä “Did you drink the water at Balladins?”) ja hinku kotiin oli muutenkin kova. Loppujen lopuksi Dak ja porukat tulivat kuitenkin tapaamaan meitä hotellin pihaan jo ennen kello viittä, ja naps, siinä tuli saman tien hoidettua se toinen nalkki, tällä kertaa 25 minuuttia. En pysty sanoin kuvailemaan kuinka vieraanvaraisia ja avuliaita meitä kohtaan oltiin vaikka kommunikointi oli välillä aika hirvittävän ongelmallista!
Maanantaiaamuna aikaisin lähdimme siis kotimatkalle, tavoitteena päästä omaan sänkyyn mahdollisimman pian. Interrail-lipuistakin oli käyttöpäivät loppumassa, joten kiire oli kova. Menimme Montelimarista Lyoniin, jossa törmäsimme ongelmiin, kun interrail-lipuille varatut istumapaikat oli myyty loppuun miltei jokaiseen junaan. Halusimme Baden-Badeniin tai edes Brysseliin ottamaan kiinni vaihtoyhteyttä, mutta meille myytiin istumapaikat vain Strasbourgiin. Pian junaan istumisen jälkeen tajusimme, että olimme kuitenkin siinä Baden-Badeniin menevässä junassa, ja Strasbourg on vain yhtä asemaa ja puolta tuntia ennen haluamaamme päämäärää… Pyysimme kauniisti ja saimme kuitenkin jäädä Baden-Badeniin saakka, josta saimme vaihtaa Hampuriin menevään junaan. Saksan puolella Brimi pääsi vihdoin ulos kutiavasta kopasta!
Hampurista oli taas kiire eteenpäin, ja lähdimme myöhäisellä junalla kohti Flensburgia (Tanska/Saksa -rajalla, eli sitten koira yöjunassa ei olisi enää ongelma), siitä Tanskan Fredericiaan ja Fredericiasta Kööpenhaminaan. Ajantaju kieltämättä hämärtyy, mutta lähdimme Kööpenhamista joskus viiden maissa Ruotsin Malmöön, ja olimme Tukholmassa ennen puoltapäivää tiistaina. Tukholmasta lähti puoli viiden aikaan yöjuna Luulajaan, josta saimme aamulla noukkia lumettoman auton ja ajaa pikapikaa kotiin, pysähtyen vain vilkkaan Oulussa palauttamassa Brimi kotiin. Ei ole mitään oman kodin ja omien koirien vertaista, ja nyt on jo takana kunnon yöunet.
Millaista se sitten noin yleisesti ottaen oli, matkustaa Euroopan junissa pakolaiskriisin ja terroriuhkien aikana? Pakolaisia oli paljon, jokaisessa junassa ja jokaisella asemalla. Kaikki eivät olleet nuoria salskeita miehiä ja näyttäneet terroristeilta, vaan hyvin paljon siellä oli perheitä, isovanhempia, teinityttöjä ja -poikiakin. Joissain junissa oli yksin matkustavia, eksyksissä olleen näköisiä nuorempia miehiä, jotka hyvin kohteliaasti pyysivät apua juna-aikataulujen ja vaihtojen kanssa. Kööpenhaminassa ja Tukholmassa muutama tuli kysymään rahaa, mutta enemmän rahaa kerjäsivät ihan paikalliset huumeveikot ja kodittomat. Osa naisista pelkäsi Brimiä kovasti, mutta nuoret miehet pitivät sitä todella hienona, moni halusi silittää ja vielä enemmän tuli ihailevia katseita ohi mennessä. Moni lapsikin urheasti lähestyi koiraa vanhempien luvalla. Muutamaan kertaan meiltä kysyttiin myös mistä olimme kotoisin ja etenkin eräs vanha herra sai hyvät naurut selvittäessämme hänelle että mitä kieliä Suomessa ja Tanskassa virallisesti puhutaan.
Ainoa kerta kun meiltä kysyttiin papereita oli Tanska-Ruotsi -rajalla. Muutamaan kertaan poliisi kävi junassa, ja joillakin ranskalaisilla asemilla oli aseistautuneita vartijoita. Saksa-Tanska -välillä pakolaiset laskettiin (sillä linjalla 36) ja heiltä kysyttiin ovatko he jäämässä Tanskaan vai menossa Ruotsiin, jos olivat jäämässä Tanskaan heidän piti jäädä heti pois junasta ja mennä rekisteröitymään. Ruotsiin ei päässyt ilman henkkaria, ja vaikka tulijoiden tarkastamista kannatankin, olihan se vähän surkeaa nähdä kuinka moni joutui jäämään siinä vaiheessa junasta, esim. yksi kokonainen perhe jonka pienet nukkuvat lapset poliisi auttoi kantamaan junasta pois. Kyllä itseä useaan kertaan suretti joidenkin puolesta, kaukana kotimaasta yrittäen päästä minneikinä outojen sääntöjen ja kielten maailmassa. Mutta ehkä mä olenkin vähän pehmo. Suomen rajalla ei pysäytetty, mutta ei me odotettukaan että ne jokaista Suomen kilvillä varustettua autoa jaksavat katsastaa.
Perille siis kuitenkin päästiin yli kahden viikon jälkeen, ja toivottavasti moni muukin vaeltaja pääsee onnellisesti kotiin, oli se sitten missä tahansa. Nyt jäädään odottelemaan uutisia Brimin mahan tiimoilta, eikä matkusteta yhtään minnekään pitkään aikaan…!