Yritin aloittaa tätä kirjoitusta useamman kerran muistioon, mutta ei siitä mitään tullut, joten lopulta väen vängällä avasin tämän wordpress-ruudun ja nythän sitten on niin että tässä tulee, vaikka en osaa kuulumisia enää nykyään kirjoittaakaan.
Kuinka meidän lauma voi? Brimi on nyt jo kohta kolmentoista paremmalla puolen, ja ehkä, mahdollisesti vähän kuuro. Tai sitten ei vaan aina kiinnosta! Brimi voi oikein hyvin, meno ei ole mitään köpöttelyä vaikka hitaammin juokseekin, mutta vielä hyppää ojan yli tontin takarajalla ihan näppärästi ja spurttailee joskus nopeastikin. Kylmää se ei kestä yhtään, ja sänkyyn hyppääminen ei ole enää helppoa. Se on alkanut myös aamulla ja illalla jäämään odottamaan portaissa, ettei kukaan jyrää sen yli. Etujalan ranteessa on pieni harmiton patti ollut kesästä saakka, mutta muuten siinä ei ole toistaiseksi ollut mitään hoidettavaa. Ollut koskaan. Brimin lähtö on mielessä liki joka hetki, mutta kaikkemme teemme, ettemme jäisi sitä murehtimaan, vaan nauttisimme jokaisesta hetkestä mitä sen kanssa on vielä jäljellä.
Ducky, lauman outolintukin on nyt jo 10v. Vaikka teoriassa meillä kaksi vanhaa onkin, Ducky on onneksi vielä siinä iässä, että ei se käyttäydy vanhasti. Siinä missä Brimi saa jo kaikenlaisia vanhalle koiralle kuuluvia etuja (esimerkiksi jääkaapista), Ducky ei vielä ole niitä ansainnut (etenkään koska murtautuu sinne jääkaappiin heti kun silmä välttää). Eihän se yhtä raikuli ole kuin joskus nuorena, mutta mitään terveyshuolia ei ole senkään kohdalla ollut. Päätös siitä, että mitään isompaa ei sen kohdalla lähdetä hoitamaan vaan päätetään polku mikäli lääkärireissuille alkaa tulla tarvetta, on tehty jo vuosia sitten. Kaikkien osapuolien stressin välttämiseksi. Pahimmassa tapauksessa laumassa tapahtuu siis suuriakin muutoksia lähivuosina.
Seuraavana ikäjärjestyksessä on Pip. Pip on vanhemmiten alkanut olemaan todella epäluotettava Brimin kanssa, ja nykyään ne eivät olekaan enää keskenään päiviä samoissa tiloissa. Sen sijaan Pip on “muuttanut” Linkin kanssa yläkertaan, ja ne jakavat nyt sovussa Linkin pedin ja lelut! Pipin ja Brimin suhde on hyvin mielenkiintoinen pohtia, mutta ei sellainen minkä kohdalla olen enää halukas katselemaan ja arvioimaan tilannetta: Brimi on nyt yksinkertaisesti liian vanha, että ottaisin mitään riskejä niiden kanssakäymisessä. Pip on aina ollut erityinen koira, mutta loppujen lopuksi pidän sitä vähän onnena onnettomuudessa, että sen olat olivatkin sököt eikä siitä tullut jalostuskoiraa. Olista puheen ollen; ei vielä oireita, eli hyvin menee!
Link on tänä vuonna käynyt menestyksekkäästi sekä MH:ssa että terveyskuvissa, ja täyttää nyt hollanninpaimenkoirien PEVISA:n (tullut voimaan tämän vuoden alusta). Kaikki oli aivan priimaa, ja meidän halipulaisesta kultapojasta on tullut upea aikuinen koira. Ei mikään extreme tyyppi, vaan tasapainoinen, sosiaalinen ja omilla jaloillaan seisova hieno pitkäkarvaholsku, omistajansa eli Patrickin ylpeys. Tämän vuoden tavoitteena olisi käyttää Link vielä luonnetestissä, ja osallistua muutamaan näyttelyyn jos ei muuten, niin tukemassa paikan päällä nuorinta sukupolvea. Link on kauniin värinen ja terverakenteinen, mutta hieman kookas ja IsoPäinen, joten voittomielellä sen kanssa on turha olla liikkeellä. 😀
Ja viimeisenä pikkuinen torakkani, Tikka jonka ainoa kosketus trooppiseen ilmastoon nykyään on banaanista haukkaaminen. Tikka on tämän vuoden aikana kehittynyt hurjasti ja siitä on kasvanut aivan upea koira. Vähän öö… pellossa kasvanut, mutta upea ja hauskanluonteinen tyyppi. Menneen syksyn ja alkutalven aikana huomasin että ollaan vihdoinkin siinä pisteessä, jossa Tikka tuntuu 200% omalta koiralta, sellaiselta jonka kanssa on yhteisymmärrys, ja jota rakastaa niin että sydän pakahtuu. Tikka on niin täynnä rakkautta, yhteistyöhalua ja virtaa päästä kanssani hommiin, että olen välillä kokenut jopa syyllisyyttä siitä, että en ole pystynyt arvostamaan sitä täysin, tai olen rankempina aikoina pitänyt sitä ärsyttävänä. Vaikka olen kuitenkin pitänyt siitä ja sen ominaisuuksista aivan pienestä lähti, ja osannut arvostaa sitä objektiivisesti koirayksilönä, jokin ei kuitenkaan täysin klikannut pitkään aikaan.
Nyt kun katson aikaa Pantsin kuolemasta eteenpäin, tajuan että en oikeasti ollut valmis vielä uuteen koiraan. En kadu sitä että Tikka tuli meille, toivon vaan että olisin voinut olla sille enemmän läsnä alusta saakka. Nyt minulla on käsissä aika raaka 18 kk ikäinen musta keijukainen, joka on omalta osaltaan tehnyt kaikkensa että meistä tulisi “koirakko”. Ja minä olen selkeästi ollut vähän saavuttamattomissa, ja ylläpitänyt meidän yhteisiä tekemisiä vähän autopilotilla. Välillä olen miettinyt että miten voi edes olla mahdollista, että jotain koiraa voi surra näin paljon vielä puolentoista vuodenkin päästä. Meillä on ollut paljon koiria, joka ikinen aivan järjettömän rakkaita. Mutta ei sitä vaan voi tietää kuinka erikoinen se yksi voi olla, ennen kuin sen koiran itse kokee. Pantsin kohdalla en ole vieläkään päässyt kunnolla siihen vaiheeseen, jossa olisi kiva muistella menneitä, suurin osa muistoista on vieläkin liian kivuliaita.
Tikka kävi Linkin kanssa samaan aikaan ensimmäisissä terveystutkimuksissa, ja kaikki näytti priimalta paitsi lonkat, joissa oli vähän löysyyttä. Luulen että otetaan niihin uusi katsanta 24-25 kk iässä samalla kun katsotaan spondyloosilausunto. Arvostellut lääkärikin sanoi, että mikäli mitään huonompaan suuntaan edistymistä ei tule, on mahdollista että silloin saisi lonkat pykälän parempina takaisin. Eli kyllähän se on sitten on näin tehtävä (perfektionisti ei mitään C:n lonkkaa hyvällä katsele!), vaikka lonkkaindeksiin noin pieni nosto ei juuri vaikuttaisikaan. Tänä vuonna pitää lisäksi peilata silmät ja ehtiä MH-kuvaukseen, jotta voidaan muodostaa ajatuksia mahdollisesta jalostuskäytöstä.
Viimeisen reilun viikon lauman jatkona on ollut myös kesän pentueesta Welmu (Duc). Welmu on postauksen oletuskuvassa hyvin tympääntyneen näköisen Linkin kanssa. 😀 Link on Welmun suurin idoli, ja onkin hauska seurata kuinka eri lailla Link käyttäytyy kohta 6 kk ikäisen urospennun kanssa. Se on paljon “kuninkaallisempi”, vähän etäinen, mutta reilu ja kärsivällinen. Koko lauma ilman muuta hyväksyi penskan mukaan ensimmäisestä hetkestä lähtien, ja Welmua ei reippaana pentuna sekaan heittäminen haitannut yhtään. Etenkin Tikka on leikittänyt pentua päivät pitkät, heillä on kyllä oikein samantasoiset leikit. On aivan valtavan ihanaa saada suosikkipentuni hoitoon, ja päästä näkemään mihin suuntaan se on kehittymässä. Se oli syntymästään saakka erikoinen, ihmeellinen, upea yksilö, ja tässä iässä se on vieläkin aivan yhtä lupaava. Vain setänsä Ruuti on koskaan jo pentulaatikossa säväyttänyt minua näin paljon.
Muutenkin nuorimmasta sukupolvesta kuuluu oikein hyvää. He tuntuvat olevan aika reippaita, sosiaalisia ja paljon omaa tahtoa omaavia pikku riiviöitä. Niillä tuntuu olevan vähän rauhallisemmat temperamentit kuin Minan ensimmäisellä pentueella, ja toistaiseksi niistä loistaa aivan erinomainen koulutettavuus. Ja kuten odotettua, seassa on ainakin muutama joilla on aikamoinen juntturapää… Katson sinua Welmu…! Luojan kiitos se on päässyt kotiin, jossa se on oppinut jo hurjan paljon hyviä taitoja, eikä sen kanssa ole lähdetty tappelemaan turhista asioista. En malta odottaa, että pääsen näkemään nämä tyypit aikuisina.
Hyvinhän sitä tekstiä loppujen lopuksi tuli! Itselleni kuuluu elämistä, oppimista, oman terveyden ja jalostusprojektien hallintaa. Olen parin viimeisen vuoden aikana oppinut paljon uutta itsestäni ja vahvuuksistani, ja karsimaan elämästä paljon turhaan energiaa ja onnellisuutta vievää asiaa. Tämän talven aion käyttää tutkimukseen, projektien valmistumiseen, pentujuttujen juonimiseen ja Tikan kanssa suhteen rakentamiseen. Olisi jo aikakin, että se saisi kaiken ansaitsemansa!