Meidän nuorimmaisesta on tullut aikuinen! Kuten truu kelvottoman bloggaajan kuuluukin kirjoittelin sen erinomaisuudesta pitkät pätkät eilen facebookissa, joten en meinannut runoilla sen kummempia enää tänne. Kaiken kaikkiaan on sanottava että Pip on kaikessa outoudessaan aivan erinomainen otus jonka ominaisuudet lupaavat ihania asioita. Se on tasapainoinen, rauhallinen viilipytty joka samanaikaisesti syttyy sekunnin murto-osassa ja jolla on loputon työmoraali. Rakenteeltaan se on vankka ja vahva, säkää on jonkun 62-63 cm ja selkä on tavarajunan pituinen. Se liikkuu sellaisella slo-mo -efektillä, jolkottaa kuin susi. Erkkariin meinattiin mennä ensi kesänä jotta saavat kauhistella taas suomalaista käsityötä. Aivan ihanaa omistaa tälläinen koira.

Tulevaisuuden pentusuunnitelmat ovat olleet levällään jo pitkän aikaa. Olen monta vuotta harmitellut Brimin ykköspennun pentuetta ja sitä kuinka se ei ole päässyt antamaan panostaan rodun tulevaisuutta varten, sillä ykköspentu Muusa ei tule osallistumaan jalostukseen. Nyt kun kaikki muut sukupolven 2 pentueet on saatu “alta pois”, olen siirtynyt miettimään Brimin kohtaloa. Periaatteessa uroskin on jo olemassa eikä pentue tarvitsisi kuin tehdä, Brimillä riittää ikäkin vielä kun 8v tulee täyteen vasta elokuussa.

Meillä on kuitenkin ollut kolme pentuetta vain aavistuksen yli vuoden sisällä, ja omassa elämässä on nykyään tiiviimpi tahti kuin joskus aiempina vuosina. Loman tarve kasvatuskiemuroista tuntuu vieläkin ajankohtaiselta. Pitkään taistelin sen fiiliksen kanssa, että on riski jättää muunnosristeytykseni jatkuminen vain Pantsin pentujen varaan, mutta samaan aikaan haluaisin jäädä odottamaan maailmaan jo saatetun nuoren sukupolven kasvamista ja valita tulevat jalostuskoirat sieltä. Päätin jättää päätöksen kohtalon varaan – mikäli Brimi olisi vielä selkäkuvissa puhdas ja silmiltään ok jatkettaisiin mietintää eteen päin. Toki nämä olisi tehty joka tapauksessa ennen käyttöä, mutta lopullista päätöstä en kyennyt tekemään ilman niitä. Terve vanhempi koira on aina arvokas, ja sen arvo kasvaa jokaisena terveenä vuotena lisää.

Toissapäivänä käytiin selkäkuvissa, ja samalla kuvattiin toki lonkat. Olin aikonut silmäpeilauttaa ensin, mutta peilaukseen pitäisi matkustaa toiseen kaupunkiin ja sain tarpeekseni jahkailusta. Ja kävi juuri niin kuin toivoinkin, suunnitelmat on nyt selvät!

Kulumaa oli sekä selässä että lonkissa. Lääkärin mielestä selkä oli oikein hyvän näköinen 7-vuotiaaksi, etenkin ottaen huomioon nuoruusiän rankemmat treenit. Kaularangassa oli voimakkaita kulumia joiden ei pitäisi vaikuttaa kennelliiton lausuntoon, mutta kunhan saan röntgenkuvat itselleni katsoisin mielellään sitä tilannetta uudelleen. Rintarangassa yhdessä nikamassa aavistus terävyyttä ja lannerangassa aavistus lisää, mutta ei mitään mikä vaikuttaisi mihinkään koiran elämässä. Yritin tavata Kennelliiton ohjeista tuleeko tämän ikäiselle koiralle noilla pykälillä jo SP1, mutta asiaa pyöriteltyäni sillä ei itse asiassa ole tulevaisuuden kannalta enää merkitystä. Lonkat olivat voimakkaasti kuluneet ja selvästi enemmän kärsineet kuin selkä. Ei mitään kauheaa sielläkään, mutta on mahdollista että parin vuoden sisään alkaa jäykistymään siltä suunnalta. Kaiken kaikkiaan minulle jäi tutkimuksesta sellainen kuva, että Brimi ei ole enää nuori, ja jos on odotettavissa että se alkaa selkeästi vanhentumaan jo parin vuoden sisällä en todellakaan kiusaa sitä enää pennuilla.

Olen omistanut koiran joka lähti aika lailla suorilta jaloilta 13v syntymäpäivänään, eikä ollut sitä ennen ollut sairas tai kipeä koskaan. Sillä oli pennut 8-vuotiaana, ja tuolloin se oli vielä kaikin puolin kuin nuori koira (ja vielä monta vuotta siitä eteen päin). Kun sanon että ei ollut koskaan sairas, moni voi ajatella että no oli sillä varmaan jotain häikkää joskus elämässään, joku silmätulehdus tai jotain mahavaivaa tai jotain. No ei ollut. Jadin terveys oli niin rautaa että siitä ei yksinkertaisesti voi parantaa, ja vain minuutteja ennen lopetusta otetuissa röntgenkuvissa näkyi siisti, puhdas ranka. Kun rima on asetettu tälle korkeudelle se voi avata vähän sitä miksi minun on hankala sisäistää sellaista “vanhenevalla koiralla kuuluukin olla/saa olla kremppaa/vaivaa”. Sanotaan että vanhuus ei ole sairaus, mutta “vanhuus” on elimistön kulumista ja pettämistä, prosessi joka on jokaisella yksilöllä erilainen ja johon voi itsekin vaikuttaa. Siihen että vanha koira köpöttää ja hidastuu, ja miksi tämä hidastuminen tapahtuu tietyssä iässä on aina jokin syy, ja niihinkin syihin pystyy jalostuksella ottamaan kantaa.

Brimillä on ollut monivaiheinen elämä jossa on tapahtunut paljon ei-kivojakin asioita. Olen aina ollut iloinen siitä kuinka selväpäinen se on vielä kaiken jälkeen. Mutta stressi vanhentaa (joskaan ei luustoa!), ja röntgenissä käynti pääasiassa tuki sitä ajatusta mikä on kummitellut mielessä jo ulkoista habitustakin katsoessa: Brimi on selvästi vanhemman oloinen kuin Pants. Näillä spekseillä jätetään Brimi ihan rauhassa vanhentumaan. Päätös on ollut niin selvä ja huojentava, että ei haittaa enää lainkaan ajatus siitä että sen jälkeläiset eivät tulevaisuudessa tule jatkamaan sukua. Ainoa mikä harmittaa on se, että nyt jää käyttämättä uros joka sopisi kasvatustyöhöni aivan äärettömän hyvin, ja joka ei sekään iän takia ole enää tulevaisuudessa käytettävissä. Pitkäikäisyyttä on hankala jalostaa pikavoittomaailmassa jossa koirat aloittavat suoltamaan pentuja heti 2v täytettyään tai jopa sitä ennen, ja kulutetaan loppuun ennen kuin ne täyttävät 6v. Minulla on mahdollisuus omalta osaltani vaikuttaa tähän, ja sen myös teen.

Sain inspiraation kirjoittaa lyhytkarvojen selkätilanteesta, mutta tilastointi lähti taas käsistä joten kirjoitan ajatukseni erilliseen postaukseen. Jos saan aikaiseksi, projekteja on taas kaikki paikat levällään. Saman saarnan voi sitten varmaan käydä muistakin terveysasioista ja -tutkimuksista…

2020 keskitytään siis muuhun elämään, ja sitten seuraavana vuonna meillä on jo toivottavasti vähän tarkempia suunnitelmia! Toki tämä nyt tarkoittaa myös sitä, että lyhytkarvaisia pentueita ei ihan lähivuosina ole tulossa, sillä kaikki mahdolliset narttuni ovat pitkäkarvaisia. Ennen kuin Pip tuli taloon, oli tarkoitus tuoda seuraavaksi omaksi koiraksi juurikin se lyhytkarvainen josta olisi mahdollisesti voinut lähteä kehittämään omaa kokonaan lyhytkarvaista emälinjaa. Mutta asiat ovat hyvin näinkin, ja ehkä lähivuosina se lyhytkarvainen tuonti tulee kuitenkin. Tälle vuodelle olisi toiveissa myös jotain, mutta vielä en pysty tarkkaan sanomaan että mitä. Jos kaikki kuitenkin menee nappiin, voi olla että kesäkuussa Suomeen matkustaa oikein mielenkiintoinen pikku tyyppi, joka tulee tarvitsemaan kouluttavan sijoituskodin.

PS. Pitääpä vielä kommentoida edellisessä postauksessa esiin nostettua myyräskenaariota. Tällä kertaa kyseessä ei ollutkaan myyrä, vaan ihan oikeita hiiriä. Hetken näytti siltä että meillä on suorastaan ongelma, kun hiiri yllätettiin sekä roskiskaapista että imurin pussista (!) siivouskomerosta. Pants sai kiinni ja tappoi kaksi (oikeasti mitähäh, miten) noin parin viikon välein tuvassa keskellä päivää, mutta ne taisivat olla ne ainoat sillä tuon jälkeen asetettuihin loukkuihin ei ole jäänyt mitään eikä muitakaan elämänmerkkejä ole kuulunut. Koti on vanha mökki täynnä reikiä, mutta onneksi (?) koirani on sieluton murhaaja.