Puhdasrotuisuus ja sen säilyttäminen on monille sydämen asia. Mutta mitä oikeasti onkaan puhdasrotuisuus? Suuri osa koiraroduista on ainakin jossain vaiheessa kehityshistoriaansa saanut vaikutteita muista kannoista, joskaan tätä ei aina muisteta. Esimerkiksi 80-luvulla pitkäkarvaholskuissa belgianpaimenkoira tervuereniin tehdyt risteytykset: kun itse aloin rotua harrastamaan 2000-luvun alussa, oli erikoisrekisteröityjä sukupolvia vielä olemassa (esim. ensimmäinen oma holskuni) ja maailmalla oli paljonkin kasvattajia jotka halusivat välttää näitä epäpuhtaita ja vieraita ominaisuuksia tuoneiden risteytysten jälkeläisiä kasvatuksessaan. Nyt kun tuostakin on jo kulunut 20 vuotta lisää, en juurikaan enää törmää tähän ajatteluun, ja alkaa tuntumaan siltä että nyt miltei 40 vuotta myöhemmin tervutausta on hyväksytty osa pitkäkarvaisen muunnoksen taustaa. Nyt “puhtaaseen pitkäkarvaan” jo sisältyvät myös tervutaustaiset koirat: aiemmin puhtaiksi kutsuttiin vain lk-risteytyksistä polveutuvia koiria, ja tervutaustaisia kutsuttiin F-linjaisiksi. Itse asiassa lk-risteytyksilläkin oli tervutaustaa lyhytkarvojen kautta 50-luvulta, mutta se että sitä ei kukaan enää muista entisestään tukee ajatusta että 30-40 vuotta ihmisten mielissä integroi minkä tahansa vieraan veren osaksi puhdasrotuista kantaa. Muutenhan emme voisi kutsua yhtään holskua puhdasrotuiseksi!

Historian toistaessa itseään meillä on tänä päivänä uudet ennakkoluulot. Nykyään meillä on “puhtaita pitkäkarvoja” ja “lk-taustaisia pitkäkarvoja”. Lk-taustaisiakin on kahta tyyppiä, ei-käyttölinjaisista ts. puhtaista lyhytkarvaisista polveutuvia risteytyskoiria jotka ovat käytännössä puhtaita pitkäkarvoja heti pitkän turkin saatuaan tai viimeistään polvi-pari sen jälkeen, ja useimmiten käyttölinjaisista ts. ei-puhtaista lyhytkarvoista polveutuvia jotka ansaitsevat puhdasrotuisen statuksen ehkä joskus neljänkymmenen vuoden päästä. 😉 Näihin koiriin lasketaan kaikki lyhytkarvapentueisiin syntyneiden pitkäkarvojen jälkeläiset alkaen vuoden 1999 Pacha/Polka jälkeläisistä. Tähän väliin haluan huomauttaa, että kun puhun puhtaista tai ei-puhtaista holskuista, en puhu siitä millaiseksi koira on rekisteröity vaan siitä kuinka puhtaina tai “likaisina” sen sukulinjat nähdään rotupiireissä (väärät sukutaulut, rotuunotot jne.).

Se kuinka suuri osa mitäkin rotua on missäkin koirassa määräytyy kantakoirien perusteella. Näiden sivujen historiaosuudessa kerrotaan kuinka pitkäkarvoilla on kuusi kantakoiraa (kantakoiralla on aina tuntemattomat vanhemmat – ne ovat “sukunsa ensimmäisiä” joita voi kutsua tietyn rotuiseksi), joten kun jatkossa mainitsen että koirassa on x% pitkäkarvaa, on kyse suoraan näiden koirien jättämästä perimästä. Puhdasrotuisessa pk hollanninpaimenkoirassa on myös lyhytkarvaa (risteytyksiä säännöllisin väliajoin alkaen 60-luvulta), karkeakarvaa (lyhytkarvojen kautta), saksanpaimenkoiraa (niin ikään lyhytkarvojen kautta) ja belgianpaimenkoiraa sekä lyhyt- että pitkäkarvoihin risteytettynä. Hollanninpaimenkoiriin risteytetyt belgialaiset olivat aina tervuereneita (lyhytkarvoihin tehtiin myös malinoisristeytys, mutta tämä linja kuoli pois nopeasti), mutta jos rodun historiaan tutustuu vähän tarkemmin voi huomata että tervueren on historiallisesti hyvin paljon pitkäkarvoja muistuttava muunnos: sillä on äärimmäisen vähän kantakoiria omassa muunnoksessaan, ja suurin osa nykypäivän tervuereneista on malinoispentueisiin syntyneistä pitkäkarvoista ja groenendaelpentueisiin syntyneistä keltaisista koirista polveutuvaa kantaa jossa on hyvin vähän “oikeaa tervuerenia”. Tämä pätee sekä näyttö- että käyttöpainotteisiin koiriin. Koska rotujakaumat määritellään kantakoirista, on siksi puhtaissakin hollanninpaimenkoirissa aina enemmän malinoisia, groenendaelia ja laekenoisia kuin tervuerenia.

Listasin tätä postausta varten pitkäkarvapentueet kolmelta viime vuodelta (2017-2019 syntyneet), niiden sukusiitokset ja rotujakaumat. Listasta uupuu pari pentuetta jotka joko eivät tietääkseni ole FCI-rekisterissä tai joiden sukutaulussa on niin paljon tuntematonta että se vääristäisi keskiarvoja merkittäväksi. Lopputulos on 62 pentuetta joissa on vähintään yksi pitkäkarvainen vanhempi ja pitkäkarvoiksi rekisteröityjä koiria, ja lisäksi 4 lyhytkarvapentuetta joihin syntyi pitkäkarvoiksi rekisteröityjä koiria.

Nämä eivät liity suoraan tämän postauksen pääasialliseen aiheeseen, mutta ovat kiinnostavia! Muutama fakta:

62 pentuetta yhdeksässä (9) maassa:
Suomi 17, Ranska 16, Hollanti 13, Saksa 9, Itävalta 2, Sveitsi 2, Belgia 1, USA 1, Slovenia 1
44 eri kasvattajaa, joista kahdellatoista (12) kaksi tai useampi pentuetta
Eniten pentueita: Tarita’s 6 (Suomi), du Mont Brabant 4 (Ranska)
Keskimääräinen sukusiitos: 28.6%
Korkein sukusiitos: 43.6% (Suomi)
Matalin sukusiitos: 1.0% (Suomi)
Keskimääräinen sukusiitos eniten rekisteröineissä maissa: Suomi 26.2%, Ranska 20.4%, Hollanti 36.5%, Saksa 34.8%

Jaoin pentueet kolmen polven sukutaulun perusteella neljään “puhtaus”ryhmään:
– “PK” Puhtaat pitkäkarvat (vain ulkoasultaan pitkäkarvaisia pk-pentueisiin syntyneitä koiria)
– “LK” Puhtaat lk-taustaiset pitkäkarvat (suvussa “puhtaita” lyhytkarvoja tai niiden risteytysjälkeläisiä)
– “XLH” Epäpuhtaat lk-taustaiset pitkäkarvat (suvussa lk-pentueisiin syntyneitä pitkäkarvoja tai käyttölinjaisia lyhytkarvoja)
– “XH” Risteytystaustaiset pitkäkarvat (suvussa rotuunottoja tai -risteytyksiä)

Ohessa kunkin ryhmän osuus kolmen vuoden pentueista. Suurin osuus on vielä ainakin toistaiseksi puhtailla, mutta lyhytkarvavanhemmista syntyneiden pitkäkarvojen käyttö on yleistymässä nopeaa vauhtia. Esimerkiksi Ranskassa, missä tämän tyypin koirat ensin alkoivat esiintymään syntyi vain kaksi “puhdasta pitkäkarvapentuetta” tällä ajanjaksolla, ja näissäkin oli takana näitä samoja koiria, ainoastaan niin kaukana että ne laskettiin em. määrittelyllä jo puhtaaksi. Vastapainoksi Hollannissa kaikki yhtä pentuetta lukuunottamatta olivat joko puhtaita, tai puhtaita lyhytkarvataustaisia pentueita.

Jotta kiinnostuneet voivat oikein kunnolla syventyä dataan, seuraavana kaikkien neljän ryhmän keskiarvot sukusiitoksessa (COI) ja rotujakaumissa. Lue lyhenteet seuraavasti:

LH/SH/RH = pitkä-, lyhyt-, karkeakarvainen hollanninpaimenkoira
BM/BG/BT/BL = belgianpaimenkoira malinois, groenendael, tervueren, laekenois
GSD = saksanpaimenkoira
XH = x-linjainen, rekisteröimätön paimen
O = muu rotu, esim. bouvier tai molossityyppinen

(Viimeinen 80:n suuruinen palkki on standardisoimassa skaalaa helpommin verrattavaksi)

Puhtaat pitkäkarvat

Puhtaat lk-taustaiset pitkäkarvat

Epäpuhtaat lk-taustaiset pitkäkarvat

Risteytystaustaiset pitkäkarvat

Jos nyt olisin järkevä, päättäisin postauksen tähän enkä lähtisi analysoimaan dataa yhtää sen enempää. Riskinä on että tästä tulee taas yksi tuntikausien jaarittelu joka ei sitten koskaan näekään päivänvaloa. Kokeillaan nyt kuitenkin ihan vähäsen…

Harmikseni en saanut näihin kuvaajiin sisällytettyä koko variaatiota, vaan pelkästään keskiarvot. Kahta ensimmäistä kuvaajaa katsottaessa on kuitenkin selvää ilman lisätietojakin, että puhtaat ja puhtaat lk-taustaiset pitkäkarvat ovat käytännössä se ja sama asia. Niiden sukusiitokset ovat äärimmäisen lähellä toisiaan, sillä puhtaaseen lyhytkarvaan risteyttäminen on jo ensimmäisessä polvessa n. 10% sukusiitosta ja takaisinristeytettäessä luvut ovat entisten tasolla helposti jo kolmessa sukupolvessa. Tätä samaa tarinaa kertoo esimerkiksi MyDogDNA:n monimuotoisuusarvio (suoraan verrannollinen sukusiitokseen mikäli se on laskettu oikein, lue tämä postaus), joka paljastaa että jo toisen polven lk x pk-risteytykset (G1) ovat geneettiseltä monimuotoisuudeltaan alle 25% (= rodun mediaani) kun käytetyt koirat olivat kaikki ns. puhtaita hollanninpaimenkoiria. “LK”-ryhmän koirat eivät ole rotujakaumaltaankaan lainkaan täysin puhtaista eroavia (SH-ryhmällä vain 2% enemmän lyhytkarvaa!), eikä näitä kahta ryhmää sekoittamalla tai niiden sisällä jalostamalla voi odottaa parannusta monimuotoisuuteen.

Merkittävät erot löytyvät vasta kun siirrytään nykypäivänä joidenkin paheksumiin (mutta muistakaa 40 vuoden sääntö!) “epäpuhtaisiin” ryhmiin: sukusiitokset ovat keskimäärin alle 20%, pitkäkarvojen kantakoirien osuus on alle puolet ja koirista löytyy uutta geneettistä materiaalia belgianpaimenkoirien ja x-paimenten muodossa. Kuinka paha asia on 10% malinoisia tai 15% x-holskua pitkäkarvaisessa muunnoksessa? Nämä molemmat kannat ovat äärimmäisen monimuotoisia verrattuna pitkäkarvojen kuuden kantakoiran lähtötilanteeseen, joten niistä on mahdollista saada valtavasti enemmän kuin lyhytkarvaristeytyksistä sellaisenaan.

Kuinka suuri osuus tarvitaan jotain muuta rotua ennen kuin pitkäkarvainen hollanninpaimenkoira ei ole enää pitkäkarvainen hollanninpaimenkoira? Tämä on kysymys johon jokaisella on varmasti oma vastauksensa. Mitä enemmän pitkäkarvaista hollanninpaimenkoiraa sen perimmäisessä merkityksessä koirassa on, sitä suurempi sen sukusiitos. Tähän saa asetettua erinomaisen trendiviivan jonka suurinpiirteisesti voisi todeta kertovan, että pitkäkarvan osuuden saavuttaessa 100% olisi sukusiitos kannassa lähes 60% – täyssisarusparitus tai vanhempi-jälkeläinen -paritukset ovat 25%. Alle tuon 25% (joka on tietenkin sekin vielä liian korkea) pääsisi kannassa keskimäärin silloin, kun pitkäkarvojen kantakoirien osuus pysyisi noin puolessa. Tämä toteutuukin oikeassa elämässä, katso kuvaaja XLK! Jos haluttaisiin pysyä yleisesti asetetun “turvarajan” 10% alapuolella, pitäisi pitkäkarvojen kantakoirien osuus pitää alle 30-40%.

Etsin korrelaatiota muistakin rotujakaumista, mutta niillä ei ymmärrettävästi ole niin voimakasta linkkiä sukusiitosten kanssa. Ainoastaan x-veren osuudella oli positiivinen linkki monimuotoisuuteen. Tätä faktaa on kuitenkin hankalampi käyttää eräänlaisena “monimuotoisuusindeksinä” kuin pitkäkarvaisten kantakoirien osuutta sukutaulussa, sillä näitä sukuja on meillä vielä paljon vähemmän ja ne eivät ole läheskään niin täydellisesti dokumentoituja kuin puhtaiden pitkäkarvojen sukutaulut.

Lopuksi vielä yksi edellisiä muistuttava kuvaaja. Tässä on keskiarvotettu 2017-2019 ajanjaksona lk-vanhemmista syntyneiden pitkäkarvojen keskiarvot.

Lk-vanhemmista syntyneet pitkäkarvat

Rodun tulevaisuus näkyy tässä. Tälläisiä koiria tullaan käyttämään enemmän ja enemmän pitkäkarvojen jalostuksessa. Käyttölinjaiset lyhytkarvat ovat todellakin enemmän malinoiseja ja x-holskuja kuin hollanninpaimenkoiria lainkaan. Se, kuinka pahaksi asiaksi tämän kokee on taas jokaisen oma asia.

Oma mielipiteeni on, että tälläisten koirien käyttäminen jättää meiltä tarpeen tehdä oikeita roturisteytyksiä pois pitkälle tulevaisuuteen. Miksi lähteä risteyttämään esimerkiksi belgianpaimenkoiraan (saati kokonaan eri roturyhmän rotuun), kun meillä on käyttölinjaiset lyhytkarvat? Miksi risteyttää johonkin vielä kaukaisempaan rotuun entistä erikoisempine tyyppivikoineen ja luonteenpiirteineen, kun meillä on tälläinen lähde käytettävissä? Malinois ja KNPV-linjat ovat niin rikkaita, että niistä riittää ammentamista vielä vuosikymmeniksi, ja niille jotka ylipäätään eivät halua risteyttää voi todeta että näiden rotujen vaikutus on rodussa jo nyt, mitään pelättävää ei enää ole. Tämä on jo tapahtunut. Tulevaisuudessa myös pitkäkarvaisessa hollanninpaimenkoirassa tulee olemaan suuremmat annokset malinoisia ja x-linjoja kuin nykyään. Samalla saamme valtavasti lisää monimuotoisuutta tehdä jalostusta haluamaamme suuntaan.

“Puhtaiden pitkäkarvojen” l. pitkäkarvaisten kantakoirienkin osuus tulee ehdottomasti säilyttää, mutta samalla tulee muistaa että kyseessä on vain kourallinen koiria, joiden vaikutus rodussa pitäisi olla suhteessa niiden lukumäärään. Nämä kantakoirat eivät myöskään olleet mitään valmiita tuotteita, vaan tarvittiin monta sukupolvea jalostustyötä ennen kuin voitiin sanoa että pitkäkarvainen hollanninpaimenkoira oli taas olemassa. Samalla tavalla itse toivoisin, että uusien sukujen lisäämisen monimuotoisuuden nimissä ei tarvitsisi tarkoittaa sitä että kasvattajat haluaisivat muuttaa rodun juuri noiden uusien koirien kaltaiseksi. Itse uskon että jokaisella uutta verta lisäävällä on suunnitelma, suunnitelma käyttää tuomaansa materiaalia nimenomaan pitkäkarvaisen hollanninpaimenkoiran jalostamiseen. Ei muuttaakseen sitä joksikin muuksi tai luodakseen uutta rotua, vaan parantaakseen jo olemassaolevia ominaisuuksia valitsemalla uudesta materiaalista juuri ne tälle muunnokselle hyvät ominaisuudet. Se, että pyörittelemme noita samankokoisia palkkeja keskenään vuosikymmenestä toiseen ei johda mihinkään muuhun kuin elinvoiman menetykseen, terveysongelmiin ja luonneominaisuuksien degeneroitumiseen.

Vaikka tässä postauksessa käytetyt neljä sukutyyppiä olivat omia keksimiäni, ne yrittävät jäljitellä harrastajien ja kasvattajien yleisiä näkemyksiä sukujen eroista. Itse kaikkein eniten toivoisin, että tulevaisuudessa meillä ei olisi taas jotain uutta lajitelmaa erilaisia ryhmiä (kuten “käyttö” ja “näyttö”….), vaan neljänkymmenen vuoden päästä meillä olisi vain yksi pitkäkarvainen hollanninpaimenkoira. Se olisi hollanninpaimenkoira pitkällä turkilla, ja olisi aivan sama mikä määrä sen sukutaulusta löytyy mitäkin rotua ja mitäkin nimiä.

Postauksen kuvassa meidän Pip, joka on kokonaiset 10% pitkäkarvainen hollanninpaimenkoira, 30% lk hollanninpaimenkoira, 23% malinois ja 31% x-hollanninpaimenkoira. Se – yhdessä muiden samankaltaisten yksilöiden kanssa – voisi jalostukseen käytettynä vetää tulevien sukupolvien palkkeja kaikenlaisiin suuntiin, mutta myös madaltaisi sukusiitosta ja sitä kautta mahdollistaisi tehokkaamman jalostusvalinnan jälkeläisilleen. Se ei ole ulkonäöltään kovin tyypillinen, mutta tämä ei tarkoita sitä etteivätkö sen jälkeläiset ja niiden jälkeläiset voisi olla, mikäli kumppanit valittaisiin sitä painottaen. Itse kuulun niihin kasvattajiin, joiden mielestä on varsin järkevää uhrata helposti takaisin saatavat ominaisuudet joksikin aikaa, jotta tulevaisuus voisi olla koko rodun kannalta kirkkaampi.