Vaikka sivut ovat vielä työn alla, kannustan itseäni viimeistelemään (okei, viimeistelystä ei voi vielä puhua kun yli puolet on vielä tekemättä) ne laittamalla blogin taas tulille. Muutama uusi kirjoitus tulee siis ehkä löytymään kun vihdoin saadaan sivut esille.

Pitkästä talvesta tuli kaunis kevät, mutta mikään ei ole enää ennallaan. Syksyllä jouduin kirjoittamaan Jadin poismenosta, ja vain puoli vuotta sen jälkeen menetimme myös Maltan. Puoli vuotta kuulostaa pitkältä ajalta, mutta itsestä tuntui siltä että hädin tuskin ehti tottua siihen että laumassa oli yksi vähemmän kun taas jo mentiin. Maltan viimeiset viikot asia oli jo paljon mielessä ja menettämisen pelko hurjissa lukemissa, kun koira muuttui reippaasti liikkuvasta ilopilleristä hämmentyneeksi, hoipertelevaksi vanhukseksi. Vuosi sitten talvella ensimmäisen kerran päätään nostanut vestibulaarisyndrooma tuli takaisin eikä koira tällä kertaa enää toipunut. Vaikka omat koirat ovat itselle aivan valtavan tärkeitä, sen olen itsestäni vuosien mittaan oppinut että en yksinkertaisesti kykene katsomaan kärsivää koiraa, enkä akuutissa tilanteessa jää enää toivomaan parasta vaan eläin pelastetaan sillä että se päästetään välittömästi pois. Tasapainohäiriö voi mennä päivissä tai viikoissa ohi, mutta lopetuspäätös tehtiin siinä vaiheessa kun Malta heräsi uuteen aamuun niin vinksallaan että se oli kykenemätön syömään, juomaan tai tekemään tarpeitaan.

Tapahtuneiden jälkeen talo on tuntunut aivan joltain muulta koirakodilta. Vaikka pääluku on viisi Sindin kotona ainakin toistaiseksi asuvan Pip-pennun takia, tuntuu kuin koiria olisi montakin vähemmän kuin ennen. Ilmapiiri on hiljainen ja surun vähän hälvettyä melkein seesteinen. Itselläkin on löytynyt taas intoa ja energiaa touhuta jäljellejäävien kanssa enemmän, vaikka aiemminkaan siihen ei olisi pitänyt olla mitään estettä. Ehkä Jadin ja Maltan vuosia jatkuneet kireät välit kuitenkin veivät meiltä kaikilta veronsa, ja ollaan nyt kaikki vapauduttu kun toinenkin vanhus lähti vehreämmille metsästysmaille. Eli vaikka välillä ajatukset vellovat siinä kuinka suurta vääryyttä kahden koiran menettäminen lyhyellä aikavälillä on ja vanhusten muisteleminen koskee, on meillä välillä todellakin aivan valtavan hienoa nykyisen lauman kanssa.

Pip alkaa olla siinä rajoilla että onko se meidän koira vai ei. Kyselyitä on tullut joitakin, mutta ihmiset haluaisivat ostaa tämän pennun omakseen ja itselle sijoitus on ainoa vaihtoehto. Alussa en tykännyt pennusta yhtään; se oli liian rauhallinen, sillä oli autopahoinvointia eikä se ollut kovinkaan ahne. Kaksi jälkimmäistä näistä on nyt korjattu ja rauhallisuus on muuttunut tyhmyydestä oikein ihailtavaksi ominaisuudeksi. Harrastusominaisuuksia löytyy kuitenkin selvästi kuin pienestä kylästä, joten niiden rinnalla hillitty temperamentti on vain etu. Nykyään pentu on minusta aivan erinomaisen hieno ja on hankala olla ajattelematta sitä mitä kaikkea sen kanssa voisimme lähteä tekemäänkään. Siinä missä pentuun on itse uskaltanut tykästyä, on siihen tietenkin automaattisesti myös kiintynyt enemmän. Tällä hetkellä mennään sellaisella taktiikalla, että olemme vieläkin halukkaita sijoittamaan sen järkisyistä (syksyn opiskelut, tulevat pentueet, jo olemassaollut suunnitelma seuraavalle koiralle), mutta tässä vaiheessa kotiehdokkaan pitää olla jo aikamoisen nappisopiva että se kelpaa. Pip tulee kasvamaan suuriraamiseksi nartuksi kuten emänsä, joten agilityyn en usko sen sopivan. Sillä on palveluskoiran rakenne ja niissä hommissa sitä kannattaisi myös viedä eteenpäin.

Dex on porukasta se kuka ei pentuun ole vieläkään kovin ihastunut. Se on kovin tarkka omasta tilastaan ja liiveihin jatkuvasti uiva kakara ei ole sen mieleen. Pikkuhiljaa pentukin on oppinut miten vanhempaa lähestytään (tai pikemminkin: ei lähestytä) ja Dex on jopa nähty vähän leikkivän sen kanssa. Dexilläkin tulee jo 8 v elokuussa täyteen, joten kohtahan meillä on taas veteraaniksi luokiteltava koira talossa.

Brimin kanssa on lähdetty tekemään hommia yhdessä aktiivisesti. Etenkin ollaan katsottu tokon avoimen luokan liikkeitä ja tehty niiden täydellisestä suorittamisesta jonkinlainen tavoite. Brimillähän on jo ykköstulos avoimesta luokasta, mutta vanhoilla säännöillä joten joidenkin liikkeiden kokoaminen on aloitettu miltei alusta. Lisäksi seuraaminen on ikuinen murheenkryyni, mutta muutamia juttuja on vielä kokeiltavana ja lopulta on sitten vaan hyväksyttävä se että sille ei välttämättä enää saa koko loppuelämänsä aikana tarpeeksi toistoja joissa se poikittaisi vähemmän, että saataisiin seuraamisesta uusi mielikuva. Pari treeniä sitten paljastui sekin, että Brimin kriteeri seuraamiselle ei ole tietty seuruupaikka, vaan ohjaajan kasvojen näkeminen joten poikittaminen ei sinänsä ihme olekaan. Rakennetaan seuraaminen uusiksi huppu päässä?!

Pants on pentujensa jälkeen valioitunut sohvachamppiooniksi. Se on päässyt paksuuntumaan niin että se on tällä hetkellä jatkuvasti vähän laihdutuskuurilla. Pantsin kohdalla harrastaminen taitaa jäädä aika lailla tähän, tytöt täyttävät 7 v tänä vuonna ja Brimi on luonteeltaan enemmän töitä vaativa ja rakastava, joten pidän kannattavampana keskittää sen treeneihin. Jälkeä voidaan vielä toki tehdä, mutta agilityhaaveet on nyt pitänyt realistisesti ajateltuna jättää romukoppaan. Niin monta vuotta ollaan jo oltu omalla leirillä niin että kauheasti ei ole vuoden aikana tullut tehtyä ja koira on elänyt treenittömät kaudet onnellisena, joten tehdään nyt ihan virallisesti päätös “eläkkeestä”.

Ducky ja Pip ovat uudet parhaat kaverit. Duckyn mielestä on aivan hillittömän ihanaa että sillä on nyt luotettava painikaveri. Ducky toimii hyvin kotikoirana, mutta vieraita ihmisiä se ei saa nähdä. Maalla asuessa tämä onkin todella helppoa, joten Ducky elää kaikessa kilipäisyydessään oikein onnellista elämää. Kenellekään muulle tästä koirasta ei ole mitään hyötyä, mutta minulle se on aivan upea ja ainutlaatuinen. En ole koskaan tuntenut koiraa jolla on näin valovoimainen persoona ja lisäksi näin hillitön työmoraali. Talvella sille tehtiin DNA-profiili, ja lääkärikäynti varmisti sen että sitä ei tulla koskaan luustokuvaamaan tai muutenkaan viemään lääkärille ellei ole aivan pakko: se on aivan pakokauhun vallassa joutuessaan samaan huoneeseen vieraan ihmisen kanssa. Saimme suorastaan kehotuksen miettiä koiran lopetusta ennen kuin se tarvitsee uudelleen rokottaa, koska nämä käynnit tulevat olemaan sille tulevaisuudessakin niin rankkoja. DNA-testin tulokset paljastivat myös sen, että sen papereissa on isän puolelta sellaista häikkää joka laittaa entistä enemmän negatiivista mainetta sen kasvattajalle. Saako hän nykyään valenimillä toimiessaan minkäänlaista sanktiota Ranskassa jää nähtäväksi.

Vielä tämä ajatusten jakamisen aloittaminen takeltelee, mutta eiköhän tästä taas päästä säännöllisen epäsäännöllisiin blogipäivityksiin! Harmittavan vähän kukaan enää nykyään holskujuttuja bloggaa, kun kaikki tapahtuu somessa.