Viimeisestä postauksesta onkin kulunut jo aika runsaasti aikaa. Kesä on ollut rankka ja stressaava, mutta selvittiinpä siitä sitten kuitenkin! Brimi on ollut nyt muutaman viikon uudessa kodissa, jossa on ainakin toistaiseksi mennyt ihan hyvin. Tämän ikäiselle ensimmäisiä juoksujaan pukkaavalle murkulle ei ehkä ollut maailman paras hetki vaihtaa kotia, mutta mikä tahansa on kuitenkin parempi kuin kangistua kaavoihin täällä meillä ja elää ilman sellaista panostusta jota ihan oma ihminen pystyy sille tarjoamaan. Brimi on kuitenkin aina ollut sen verran lunki tyttö, että varmasti selviää kodin vaihdosta ilman “traumoja”.

Dexille kesä on ollut kasvamisen aikaa. Se on selkeästi aikuistunut sekä ulkoisesti että sisäisesti, viime talven kuvissa keikkuu vielä luikku juniori siinä missä nykyään tuo on yllättävän turkikaskin, annoksen itsevarmuutta saanut uros. Se vahtii kotona paljon vähemmän, on kuulolla paremmin ja käyttäytyy selkeästi paremmin hihnassa. Se on kulkenut kaupungilla, rautatieasemalla, oman kylän iltamarkkinoilla katsomassa pomppulinnaa ja karaokea… Nämä ovat sellaisia kokemuksia joita sen olisi pitänyt saada jo vuosi sitten, mutta viime kesä meni niin pentutunnelmissa ja mökillä että junnulta jäi kyllä paljon kokematta. Olen tehnyt myös tämän vuoden aikana ison harppauksen ja uskonut Dexin kokonaan miehelle, jonka koira sen alun perinkin piti olla. Aiemmin olen tietenkin luullut että pystyn ja ehdin tekemään kaiken itse, mutta Pantsin myötä vastuun siirto tuli melkein pakosta. Toki matkassa on ollut kuoppiakin, mutta viime viikolla pihassa koirien kanssa leikkimässä käyneiden lasten kommentti “sehän kuuntelee sun miestä paremmin kuin sinua” oli kyllä nurinkurisesti minulle jonkunlainen työvoitto. 🙂 Ensi viikonloppuna Dex käy parissa näyttelyssä, joissa meinasin itse olla ihan kehänlaitaroolissa.

Viikonloppuna meillä oli pitkään suunniteltu ja odotettu ihkaensimmäinen ns. kennelleiri! Tästä(kin) luonnollisesti ehdin stressata ihan hirvittävästi ja vannoin etten koskaan enää ala moiseen, mutta nyt viikonlopun jälkeen puhkun intoa kehitellä ensi vuodelle vielä parempi tapahtuma. Leiri pidettiin Haminan Rotikossa, ja kouluttamaan olimme kutsuneet Suski Korrin. Mietin pitkään mistä saisimme rotuennakkoluulottoman (tai jos ennakkoluuloja on, niitä ei ainakaan näytettäisi päälle päin), ammattitaitoisen kouluttajan joka jaksaisi avata leikin ja palkkaamisen saloja laumalle hyvin eritasoisia koiria ja koirakoita. Suskista ei jäänyt muuta kuin hyvää sanottavaa, voin suositella kaikille.

Kasvatteja ilmoittautui alkujaan 5 pk ja 6 lk, mutta Brimin kodinvaihto sekä muutamat viime hetken peruutukset tiputtivat lyhytkarvalukeman kurjaan kahteen. Katti ja Pants olivat siis edustamassa Maltan jälkikasvua, siinä missä pitkäkarvoista paikalla oli ihanat Lime, Kriisi, Sony, Oksi ja tietenkin Dex. Vaikka olenkin itse varmaan pahin kasvattieni arvostelija, täytyy leirin jälkeen todeta että kokonaisuutena N-pentue tuntuu onnistuneelta, kun näkee millaisia sosiaalisia, leikkisiä ja ennen kaikkea mukavia koiria nuo ovat. Siinä siis vastaus niille useammille kysyneille, nyt hetken mietittyäni olen sitä mieltä onnistuneen pentueen mitta ei voi olla se, kuinka montaa koirista käytetään tai tullaan käyttämään jalostukseen, vaan se fiilis mikä pentueesta kokonaisuutena jää ja millainen se on kokonaisuutena verrattuna muihin tämän ajan pentueisiin (omista paheistani suurin on verrata kasvattejani siihen “täydelliseen yksilöön” ja turhautua kun ne eivät – yllätys yllätys – vielä yhdessä sukupolvessa voi olla sellaisia!). Ja N-pennut ovat ihania, ihania pitkäkarvoja joilla on aivan mahtavat omistajat!

Katti ja Pants sitten taas osoittautuivat hyvinkin erilaisiksi tytöiksi, mikä toisaalta oli odotettavissakin. Katti on aivan supervilkas ja mielestäni sen myötä käy läpi voimakkaampaa murkkuikää. Pantsilla on matalampi temperamentti ja myös yleisesti ottaen paljon vähemmän viettiä – nämäkin erot oli nähtävissä jo alle luovutusikäisistä pennuista. Harmi ettei paikalle saatu muita sisaruksia, että vertailuja olisi saanut suoritettua enemmänkin. Oli joka tapauksessa hienoa nähdä kuinka Katti oli satasella mukana hommissa ja jaksoi keskittyä tekemiseen vilkkaudestaan huolimatta. Tämänkin koiran kohdalla saa olla onnellinen, että sille on osunut koiralle omistautuva koti, toisenlaisissa käsissä Katistakin saisi varmasti ongelmakoiran.

Paikalla oli myös neljä muuta lyhytkarvaa, meidän ihana tuonti Sieni sekä kolme ihan kokonaan vääränrotuista ja -näköistä koiraa. Oli hienoa saada paikalle myös edistyneempiä koiria, sillä niidenkin treenit antoivat paljon hyviä ajatuksia muiden omien koirien ja Pantsin tuleviin treeneihin. Dex osallistui koulutukseen Patrickin kanssa vain ensimmäisellä kierroksella, jolloin pyysin ihan perusleikittämisohjeita. Dexin kanssa leikkiminen on jossain vaiheessa muuttunut aika mälväämiseksi ja “perässä vetämiseksi”, joten toivoin että Patrick saa vinkkejä joilla saada koira tuntemaan itsensä vahvemmaksi ja saataisiin sitäkin kautta sen itsevarmuutta taistelussa nostettua. Hyvä paketti sieltä tulikin, ja Dex siirtyi jo yhden leikkisession aikana perässävedettävästä takaisin lelua ravistelevaksi koiraksi.

Suski painotti jokaisen koiran kohdalla sitä, että koira tulisi palkata sillä mistä koira pitää eniten, ei sillä millä ohjaaja sattuu haluamaan. On varmaan hienoa kannella mukana katu-uskottavia patukoita sun muita, mutta samaan aikaan koiran mielestä paras palkka voi olla vanha likainen sukka tai rähjäinen pehmolelu. Kokeessa kukaan ei tiedä millä palkalla se täydellisyyttä hipova suoritus on rakennettu, he näkevät vain sen valmiin paketin. Monta kertaa tuli esille myös se, kuinka ns. täyden suun puruotteen ihannoiminen ns. tavallisen harrastuskoiran kouluttamisessa on järjetöntä, eikä vajaalla otteella pureva koira ole välttämättä huonompi tai suorita huonommin kuin täyden suun otteella pureva. Kuulimme lauseen “ainoastaan sillä, mitä tapahtuu ENNEN palkkaamista on väliä” useampaan otteeseen päivän aikana.

Pantsin kanssa ajattelin ensin mennä ihan agiteemalla, ja ensimmäisellä kierroksella pyysin neuvoja kuolleen lelun käyttöön. Haaveenani kun olisi, että joskus päästäisi irti kupin käytöstä agitreeneissä, lelua on satunnaisesti käytetty mutta Pants ei koe radan päässä nököttävää lelua mitenkään kiinnostavana vaan mieluummin jatkaa rataa seuraavalle esteelle, joten helppouden vuoksi palataan aina kuppiin. Pallon jahtaaminen ei myöskään ole koskaan ollut Pantsin juttu, vaan leikistä nimenomaan se taisteluosuus. Suski ehdotti että voisimme käyttää esim. heitettävää lelua jonka sisällä on ruokaa tai opettaa koiralle tietty sana esim. “sota” joka tarkoittaa supertaistelua lelusta (kysyin onko järkevää ajaa koira ns. raivon partaalle, Pants pitää taputtelusta ja tyrkkimisestä ja se nostaa tälläisellä leikillä kierroksia aivan hurjasti). Tällä sanalla koira voisi virittäytyä suoraan siihen taisteluosuuteen ja se tietäisi ettei leikki tule päätymään pelkkään jahtaamiseen. En tiedä enkö tiennyt itsekään että mitä tällä aiheella hain, mutta ensimmäisestä kierroksesta jäi vähän sellainen olo että juteltiin vaan itsestäänselvyyksiä. Ehkä odotin jotain taikakeinoa millä saan koiran välittömästi kiinnostumaan jossain kentällä yksinään makaavasta patukasta, enkä jostain syystä sitä saanut. 😀 Suski kiinnitti myös huomiota siihen, että olen itse leikkiessä hyvin aktiivinen ja koira siksi vähemmän, tämä on sellainen johon pitää kiinnittää jatkossa enemmän huomiota ettei Pantsistakin tule “perässä vedettävä”.

Toisella kierroksella päätin ottaa aiheeksi perusasennon/seuraamisen, kun näitä ei ehditty koskaan käymään läpi siellä tottiskurssilla. Sanoin että mulla on takana jo pari koiraa joilla on vänkyräasennot, enkä uskalla tehdä tämän kanssa enää tottista ilman kädestä pitäen neuvomista. Tässäkin käytiin ihan perusjuttuja, mutta oli ihanaa että joku katsoi sivusta että koira on suorassa, että palkka on oikeassa paikassa ja huomautti jos itse vänkyröin tai tepastelen liikaa. Sivulletulosta Pantsilla alkaa olla joku haju ilman ruokaakin, tässä taidettiin tehdä lähinnä nami kädessä mutta Suski kannusti vähentämään apuja niin pian kuin mahdollista. Sama askel kerrallaan siirtymissä, valitin että jään aina jumiin siihen että mulla on ruoka kädessä, mutta nyt ehkä rohkaistuin poistamaan apuja tiheämmällä tahdilla. Suurimmat virheeni taisivat olla siinä (olen kuulemma “temperamenttinen ohjaaja”, tää on varmaan kaunis nimitys häsläämiselle? :D), että tuppasin usein alkaa tekemään samalla hetkellä kun sanoin käskyn, ja kehuin koiraa vasta jessin ja ruokapalkan jälkeen. Nämä ovat sellaisia juttuja joihin tulen keskittymään parhaani mukaan kunnes ne tulevat selkäytimestä; koiralle on annettava aikaa ennen kuin alkaa häsläämään, ja kehua tulee pystyä käyttämään tyylillä “hienoa, jatka just noin” eikä vasta sen ruokapalkan kylkiäisinä. Ilmeisesti jossain vaiheessa olen valunut takaisin pinttyneisiin tapoihin, koska Pantsin ollessa nuorempi olin hyvin tarkka siitä että kehulla on tämän koiran kohdalla juuri tuo merkitys. Ruotuun palautus tuli siis juuri oikeaan aikaan! Suski painosti paljon laumavietillä palkkaamista, eli koiraa tulisi kehua ensin, ja ruoka/lelupalkan tulisi tulla vasta bonuksena.

Kaikkein hienointa oli, että olin hyvin vähän hermostunut omille vuoroille mennessäni. Toki siinä vähän tuli kaikkea häslättyä, mutta en ehtinyt miettimään mitä kaikkea tyhmää tuli tehtyä ja sanottua vasta kun olin jo leiriltä kotiutunut. Yleensä kädet tärisevät jo siitä, jos tiedän että joku tuttu/koiraihminen on vieressä katsomassa tottistreenejä, enkä ikinä voisi kuvitella kisaavani missään kokeessa jossa on joku tuttu katsomassa. Pitää varmaan yrittää mielikuvaharjoitella sekä treeneihin että sitten aikanaan taas kokeisiin aina sinne kentälle joku uberkouluttaja, johon voin henkisesti keskittyä ja unohtaa sen pirun jännittämisen. Sunnuntaina kävin Pantsin kanssa vielä kentällä ottamassa perustreenit, eli muutamia istumisia ja maahanmenoja sekä leikkiä lyhyinä nopeatempoisina hauskoina sarjoina. Ihan niin hyvin ei järki kulkenut kuin normaalisti, koska sitä yleisöä oli, mutta teki hyvää, koiralla oli kivaa enkä kuollut minäkään.

Pantsin ja Dexin käytökseen leirillä olen aivan supertyytyväinen. Dex otettiin mukaan ihan niiden uusien kokemuksien ja näyttelyä edeltävien käsittelytreenien takia, mutta sekään ei oireillut leirielämää mitenkään. Koirat nukkuivat mökissä kuin kotonaan ja tulivat kivasti toimeen toisten koirien kanssa, joskaan Dex ei enää nyt aikuistuttuaan katsellut veljensä nokannyrpistystä yhtä pitkään kuin vielä viime syksynä, vaan rähinäähän siitä lopulta syntyi. Kaipa näiden mattimyöhäistenkin tulee joskus miehistyä… Pantskin oli aivan oma itsensä ja jaksoi leirin hienosti. Ainoa asia mikä jäi vähän harmittamaan oli se, etten saanut Jadiakin paikalle, koulutuksesta olisi ollut senkin tottiksiin todella paljon hyötyä. En kuitenkaan halunnut kaitsea koiralaumaa viikonlopun läpi, vaan Jadi ja Malta menivät leirin ajaksi koirahoitolaan. Viikonloppu oli niilläkin mennyt iloisissa merkeissä, naapurihäkin amstaffien kanssa kilpaa aidanviertä juostessa.

Nyt joka tapauksessa kesän koettelemukset alkavat pikkuhiljaa olla ohi, tulevaisuuden suunnitelmia on saatu varmisteltua parillakin osa-alueella ja stressi voi helpottaa. Tuntuu kuin lomalle olisi päässyt!